Hän ei nyt muista Jonnea eikä Mattia. Hän unohtaa kotinsa, unohtaa matkansa ja sen tarkoituksen, unohtaa paikan, missä istuu. Hän ajattelee vain lastansa ja puhelee: »Pikku mies, pikku mies. Eihän sinulle vain tule vilu?»
Lapsi vaikeroi hiljaa. Sabina eroittaa sen selvästi vihurin vingunnasta huolimatta. Hyvä Jumala, hyvä jumala! Lapsella oli kylmä.
Samassa Sabina tuntee, kuinka vilu puistattaa hänenkin ruumistaan. Lumiryöpyt tahtovat ihan tukkia hengityksen. Hän peittää lapsen ja rupeaa hyssyttelemään komsiota sylissään.
— Meillä on vilu, meillä on vilu, laulaa hän. Hänen silmänsä tuijottavat ympäröivään pimeyteen. Hänestä tuntuu siltä, että hänen täytyy nyt vain laulaa jotakin… laulaa pikku Jonnelle…
Tuuli vonkuu, aavan laidoilla ryskää. Sabina eroittaa silloin tällöin rytäjävän äänen; siellä puut kaatuilivat… isot puut… vanhat puut…
»Nyt tulee suuri kuolovuosi», ajattelee Sabina.
Mutta — yht'äkkiä hän muistaa, missä hän oli. Herra Jumala! Hehän voivat paleltua tähän paikkaan lapsen kanssa…
Hän haparoi sauvojaan. Lumi on peittänyt ne kokonaan. Kestää hyvän aikaa, ennenkuin hän ne löytää ja pääsee suksilleen. Mutta hiihto käy nyt heikosti; hän on väsynyt ja hänen polvensa notkahtelevat.
Sabina ajattelee metsää kuin pelastuksen tuojaa. Kunhan hän vain pääsisi sinne. Mutta tämä aapa oli avara. Oli vaikea sanoa, millä suunnalla metsä oli lähinnä. Hän ei enää toivokaan pääsevänsä Jonnen luo tänä iltana. Hän hiihtäisi metsään, tekisi tulen ja odottelisi myrskyn ylimenoa. Sitten hän jatkaisi matkaa Tunturimajalle. Aamulla hän paremmin löytäisi tien…
Jonkun hetken perästä rupeaa edessäpäin häämöittämään mustaa. Sabinan mieli ilahtuu. Siellä oli metsä! Nyt pääsisi hän pian suojaan ja saisi lämmittää Jonnea ja itseään.