Viimeisinä voimillaan hän laahautui metsään. Nyt oli vain katsottava suojainen paikka ja etsittävä kuivaa puuta. Peskipuukko Sabinalla oli ja evästä myös. Mutta — oliko tulitikkuja?
Sabinan sydän lakkaa miltei sykkimästä. Hyvä Jumala, jollei tulitikkuja löytyisi, he olisivat kuoleman omia! He eivät mitenkään pysyisi lämpiminä aamuun saakka… poika ainakaan…
Sabina laskee komsion puun juurelle. Poika ehkä nukkui, koska ei kuulunut kirahteiua. Hän hakee taskunsa, tutkii laukun, peskin povitaskun… ei missään. Tulitikut olivat jääneet kotiin! Kuin salaman välähdyksessä selviää Sabinalle asema. Hän kalpenee, jäykistyy eikä hetkiseen saa henkeä vedetyksi. Sitten hän yht’äkkiä parahtaa:
— Herra Jumala!
Se kajahtaa kuin hukkuvan huuto, viimeinen, epätoivoinen.
Poika herää siihen ja rupeaa itkemään. Se lisää vain Sabinan hätää. Hän sieppaa komsion syliinsä ja lähtee kahlaamaan ympäri metsää hokien itsekseen: »Jonne, Jonne, met palellumme…»
* * * * *
Kuinka kauan Sabina on metsää kahlannut, ei hän tiedä. Hän on vain kulkenut, kulkenut kuin tajuton. Komsio painaa; hän ei tahdo jaksaa sitä mitenkään kantaa.
— Vain päivä, Kaaren Lindamon jo Herra toiveen täytti…
Kuka se metsässä laulaa Kaaren Lindamuusta? Kuka?