Setä Juhani pyyhkäisee kädellä otsaansa. Merkillistä. Hän vain ei pääse erilleen mielikuvituksensa leikeistä. Joka paikassa asettuvat vanhat muistot hänen tielleen. Hän oli syvästi kiintynyt Sabinaan ja häntä hän nytkin muistelee.
Kuvat vaihtuvat. Hiilokseen, takan perälle on muodostunut hohtava holvikaari, jonka ympärillä liehuvat savusuikaleet kuin kapeat, pitkät viirit. Ne kohoavat sotilasten soihduista. Ne ovat vastaanottamassa prinsessa Kunigundaa itse kuninkaan linnaan. Liian myöhään, liian myöhään… Prinsessa Kunigunda on kuollut…
Kuvat vaihtuvat, muuttavat muotoaan. Ei… ei olekaan prinsessa Kunigunda kuollut. Siellähän hän istuu juurakon vasemmalla puolella ja kehrää. Suuri pyöreä oksa, joka nyt kiiltää kirkkaasti, on rukinpyörä. Niin vinhaa vauhtia se pyörii, että koko pyörä on vain hohtavana, sädehtivänä ympyränä. Oksan kuori, joka nyt loppuunpalaneena, paperin hienoisena käpristyy kerälle, on kangasta … huntua. Siitä valmistavat näppärät sormet häähunnun. Prinssi Rikhardia vain ei näy. Liian myöhään, liian myöhään… Prinssi Rikhard on kuollut.
Nyt pullahtaa juurakon kyljestä paksu, vaalea savukiehkura esiin… Juna puhkuu ulos tunnelista, joka on kaivettu Kaamaslaen läpi. Mutta miten käy Malmi-Muurmannin laitosten? Kovin ohueksi on tunnelin kuori jäänyt tunturin päällä… ja siellä ovat vintsit ja muut vipukoneet. Räiskis! Ei kestänyt tunnelin kuori liian raskasta painoa, vaan sortui rymisten alas…
Ampru kohentaa tulta ja lyö uutta puuta takkaan. Polttopuuta oli sentään vielä Lapin korvessa, Jumalan kiitos, vaikka elämä toisinaan näyttikin loppuvan. Mutta… mikäs se hänellä, köyhällä tunturieläjällä. Tuossa istui Muurmanni-herra kumaraanpainuneena piippuaan imien ja hän oli melkein yhtä köyhä.
Ei osaa Ampru tuntea muuta kuin sääliä miesparkaa kohtaan. Tukkakin ihan valkoinen, vaikkei ollut kuin alun kuudennellakymmenellä…
Hän oli ensin ollut tavattoman katkera; ei ollut aikonut ikinä antaa anteeksi Muurmanneille. Mutta samanlaisella kohtaloonsa alistuvaisuudella, millä he ottivat vastaan nöyrät vuodet ja muut vastoinkäymisenne olivat ottaneet vastaan tämänkin onnettomuuden. Tällöin suli mielistä katkeruus ja sijaan astui nöyrä kiitollisuus Taivaallista vanhinta kohtaan, jonka vallassa on ottaa ja antaa.
Malmi-Muurman istuu mietteissään. Hänestä on nyt tullut loppu… hänestä ja hänen suuremmoisista puuhistaan. Turhaan yritettyään rahoja eri tahoilta, hän oli lopuksi taipunut kohtalonsa alle. Hän oli antanut perään. Valtaukset saivat nyt jäädä. Ja ne olivat jääneet… pakostakin. Sillä kun ei paikoilla oltu kahteen vuoteen voitu toimittaa lain määräämiä töitä, olivat valtaukset langenneet kruunulle.
Kirottu malmi!
Hän oli nyt ollut Tunturimajalla huutokauppaa pitämässä. Huutokauppaa! Oliko kummempaa kuultu! Hän, entinen rikas Muurman, joka oli puhutellut ministerejä ja kuningastakin, istui täällä Lunnas-Amprun pirtissä kuin kulkukauppias, joka on myynyt viimeisen kinnasparinsa. Kuka olisi uskonut, että hänen elämäntyönsä saisi tällaisen lopun? Malmi, jota hän koko elämänsä ajan oli ajanut takaa, ei ollut taipunut hänen pyydystettäväkseen. Se vilahutti vain kiiltävää pintaansa kuin kala, joka välähdyttää kylkeään meren pohjalla. Pyytäjä luulee sen tarttuneen onkeen, mutta ei: — se maistoi vain syöttiä ja katosi.