Kirottu malmi!
Hän oli uurastanut kolmattakymmentä vuotta ja saanut huikean korvapuustin. Monien valtausten omistaja lopetti huutokaupalla, jossa myytiin muutamia vanhoja sänkyjä ja kivien kolhimia pöytiä, — siihen lisäksi pari, kolme jauhosäkkiä ja laatikko Amerikan silavaa.
Eikö se ollut kohtalon ivaa?
Mutta aate, aate… eikö se kuitenkin ollut oikea?
Malmi-Muurman kiroaa hengessään. Niinkauan kuin aate pysyi vain aatteena, oli se vaaraton. Mutta rupeapas sitä toteuttamaan, heti sait tuntea, minkälaisiin kärsimyksiin ja pettymyksiin se sinut johti. Ainakin häneen nähden oli käynyt niin.
Kirottu malmi!
Se hullaannutti miehen, pani hänet ponnistelemaan ja kieltäytymään vuosikymmeniksi sivistyselämän mukavuuksista ja lopuksi, kun tämä oli uhrannut kaikki varansa ja harmaantunut työssä, se houkutteli hänet paikalle toteamaan, kuinka paljon kiveä hän vuosien kuluessa oli ilmoille nostanut.
Kirottu malmi!
Malmi-Muurman on katkeralla päällä. Päivällä toimitettu huutokauppa on koskenut kipeästi häneen. Se oli ollut katkera sakka maljan pohjalla, jonka hän vuosien vieriessä oli hiljaa tyhjentänyt.
Mutta — mitäpä auttoi raivoaminen. Näillä, Amprulla, setä Juhanilla ja Karuliinalla olisi ollut paljon suurempi syy raivota… ainakin yhtä suuri kuin hänellä. Mutta — tekivätkö he niin? Ei, he istuivat tuossa aivan rauhallisina — ainakin ulkonaisesti. Eikä Malmi-Muurmannilla ollut pienintäkään syytä epäillä, etteivätkö he olisi olleet myös rauhallisia sisällisesti. Ainakin he olivat ottaneet hänet perin ystävällisesti vastaan, lausuneet ilonsa sen johdosta, että näkivät vielä vanhan tutun. Jo huutokauppatilaisuudessa oli Ampru tullut häntä kättelemään ja tiedustanut, eikö hän aikonut talossa poiketa. Ja Katajan Matti oli tullut tarjoutumaan kyytiin. Kuinka hänen oli tulkittava tämä? Oliko se orjailua vai todellista sydämen aateluutta, joka unohti ja antoi anteeksi?