— Älkhäähän nyt… mitenkä se nyt Muurmanni-herran syy… Johan nyt jotakin…
Ampru vääntää takkavitsaa kuin päästäkseen siten paremmin tasapainoonsa.
— Täällä olisi nyt ruokaa. Muurmanni-herra on hyvä ja tulee syömhään, kehoittaa Karuliina pöydän luota.
Malmi-Muurman siirtyy pöydän ääreen ja ryhtyy aterioimaan. Kummallisia tunteita liikkuu hänen povessaan. Ennen hän oli istunut tämän saman pöydän ääressä kuin hallitsija… kuin se, joka on tottunut käskemään. Ampru, setä Juhani ja Karuliina olivat olleet hänen alamaisiaan. Mutta — nyt hänestä tuntui, kuin osat olisivat vaihtuneet. He käskivät ja hän totteli. Niinkuin Karuliinakin äsken. Vaikk'ei hänen äänessään eikä käytöstavassaan ollut näkynyt minkäänlaista ylpeyttä, tuntui Malmi-Muurmannista kuitenkin, että hän istui pöydän ääressä kuin kerjäläinen, jolle armosta tarjotaan ateria.
Aivan kuin aavistaen vieraansa ajatukset rupesi Ampru puhumaan Jonnesta ja Sabinasta. Malmi-Muurman säpsähti. Aikoiko Ampru ruveta kiduttamaan häntä? Ei. Hän jutteli sellaisella sydämellisellä sävyllä, että Malmi-Muurman rauhoittui.
Hän puhui Jonnesta ja Sabinasta, aivan kuin he vielä olisivat olleet pieniä kumpikin. Jonne oli siihen aikaan niin herttainen poika. Ja Sapina… hän oli oikein mieleinen lapsi. Niin kasvoivat kuin sisar ja veli. Monta kertaa tuli Jonne itkien sisään Karuliinalle vaivojaan valittamaan. Hän kutsui Karuliinaa »äidiksi.» Eikö se ollut somaa?
Ja aikuisenakin hän oli sellainen reipas ja ryhdikäs… Minkäpäs se Jonne sille, kun Sapina kerran ennätti mennä Katajan Matille. Ja jos ei olisi ennättänytkään, niin liian suuri uhraus olisi ollut Jonnen puolelta asettua tavalliseksi uutistalokkaaksi. Ei mies, joka ei useammassa polvessa ollut perinyt raatajan ominaisuuksia, pystynyt metsää asumaan. Tuska ja vaiva siinä oli sellaisellakin, joka lapsuudesta saakka oli tottunut korpielämään.
Amprun hillitty juttelu laukaisi lumouksen. Jokainen löysi kuin entisen tutun polun, jolta oli hetkeksi eksynyt. Ja nyt sai keskustelu vauhtia.
Karuliina muisteli, kuinka hän kerran oli neulonut Jonnen housuihin tuumastukkitaskun. Kauan hän oli empinyt, kun pojalla oli sellaiset hienoverkaiset housut. Eikä hänellä ollut sopivan näköistä kangastakaan ollut. Mutta kun poika paistatti vain eikä hellittänyt, oli hänen lopuksi täytynyt taipua. Setä Juhanin uuden puvun paikkatilkusta oli leikattu suikale ja niin laitettu pojalle tasku.
— Kyllä mie muistan, innostui setä Juhani laahautuessaan takan ääreen ottamaan piippuunsa tulta. — Se oli sitä tummansinistä siviottikangasta. Pojan pöksyt olivat viheriät ja taskusta tuli sininen. Mutta Jonne ei siitä välittänny. Niin pasteeraili kuin mies konsanhaan. Olihan hänellä tuumastukkitasku!