— Entäs ankkurinappi, joka kerran putosi Jonnen housuista. Sapina sai sen lahjaksi ja niin talletti sitä kuin kultaa. Mie halusin kerran neuloa sen pikku Annin röijhyyn, mutta ei Sapina sallinut. »Se on Jonnen lahja.» Mie luulen, että se on vieläkin Sapinan tuusissa siellä Matin pirtin perähyllyllä. Ainakin se oli vielä viime talvena.
— Nyt sie muistat väärin, virkkoi Ampru. Sehän oli pikku Jonne-vainajan pyhäkoltussa. Siihenhän Sapina sen neuloi. Olet nähnyt Jonnen koltun pirtin naulassa ja siitä muistat.
— Niin, ilostui Karuliina. — Toellakin! Pikku-Jonnen pyhäkoltussahan se olikin… saman, joka sillä oli päällä kuollessaan. Muistikin rupeaa loppumhaan…
Kuinka hyvää teki Malmi-Muurmannin sydämelle tällainen puhelu. Se oli kuin lääkettä kirvelevään haavaan. Tuntui aluksi pahalta, mutta vähitellen siihen tottui. Hän käsitti, että nämä yksinkertaiset erämaan lapset tahtoivat lohduttaa häntä, halusivat näyttää, ettei heillä ollut pienintäkään kannetta häntä vastaan. Malmi-Muurman tunsi sydämensä sulavan ja ihmeellinen rauha täytti hänen mielensä.
Hän nousi pöydästä ja kiitti. Hänen piti vielä tänä iltana jatkaa matkaa. Hän katsoi kelloaan. Kuudelta piti kyytimiehen olla täällä.
— Missä se kyytimies on?
— Hen taisi aijaa Katajan Matin talo. Kuului olheen asia.
— Oikeinko se Muurmanni-herra tosisshaan aikoo yön selkhään? kysyi Ampru. — Eikö nyt sopisi levähtää ja lähteä aamulla. Eihän tämä nyt mikhään yöpaikka… mutta onhan Muurmanni-herra ennenkin… Siellä on kamarissa se Piisehosmestarin sänkykin. Karuliina laittaisi vuotheen…
Malmi-Muurmanni tuntee itsensä syvästi liikutetuksi. Tällaista sydämellisyyttä hän ei ole elämässään tavannut. Hän tuntee, että häntä yhdistää näihin erämaan lapsiin luja ja vahva side: yhteinen suru ja pettymys. Mutta nämä hänen ystävänsä olivat surussaankin päässeet lujemmalle perustalle kuin hän, sivistynyt, kouluja käynyt mies. He ojensivat hänelle kättä kuin ylhäältä käsin, auttaakseen hänetkin samalle lujalle pohjalle.
— Kiitoksi paljon, rakkat ystevet. Mie olen aina seilytteve elemeni parhajen nuristujen joukko teme teiden ystevellisyys. Mutta — kuittenki minun teyty lähte. Asiat vaati niin.