Vahinkoja! Niinkuin ei Ampru olisi vahinkoja kärsinyt.
— Kylle. Emme puhu enne koko asia. Kyynelsilmin kiittävät Ampru ja
Karuliina Malmi-Muurmannia.
Samassa ajaa joku pihaan. Malmi-Muurman arvaa, että se on hänen kyytimiehensä. Ja niin olikin. Mutta — kyytimiehen perässä astuu pirttiin Katajan Matti. Hän sanoo hyvän illan ja näyttää hiukan ujolta, kuin olisi hänellä sydämellään joku tärkeämpi asia.
— Tuota… mie ajattelin pyytää, eikö Muurmanni-herra ottaisi minua kyythiin. Minulla tuota … olisi muutenkin asiaa Kopsaan.
Malmi-Muurman seisoo hämillään keskellä pirtin lattiaa. Hän ei jaksa tajuta, mitä Katajan Matti tarkoittaa.
— Mutta… minullahan on jo kyytti, huomauttaa hän.
Katajan Matti näyttää taistelevan itsensä kanssa. Ilmeisesti hänellä oli jotakin sydämellään.
— Mie… tuota… sen vuoksi, kun se Sapina-vainaja tykkäsi niin paljon… Jonnesta… niinkuin Sapinan vuoksi…
Kaikki seisovat äänettöminä. Tuvassa vallitsee hiiskahtamaton hiljaisuus. On kuin kulkisi pyhä olento huoneen läpi.
Malmi-Muurman seisoo keskellä pirtin lattiaa matkatamineissaan. Hänen uurteinen otsansa on tällä hetkellä niin ihmeen kirkas. Se kirkkaus on melkein yliluonnollista. Pihalla kalahtaa poron heleä-ääninen kello. Malmi-Muurman kuulee sen. Hänen sydämensä värähtää omituisesti. Mutta hän kuulee toisenkin kellon äänen. Sen sointu on vielä syvempi, vielä puhtaampi. Sen on synnyttänyt Katajan Matin pyyntö. Se on jalon, ylevän, kaikki unohtavan ja anteeksiantavan ihmissydämen ääni.