Varmasti! Mikä pakko niillä oli metsään mennä, kun jo oli talo järvenrannassa… talo kuin hotelli! Niinpä niin — mutta eiköhän pantaisi housuja jalkaan? Saattoi tulla kylmä.
Mikäs sen nätimpi. Pannaan vain. Kyllä kai ne olivatkin jo kuivuneet. Mutta — tuo kolijatti oli sentään poikaa! Niin kierteli sydänalassa että ihan nauratti. Ja Ampru rupesi loilottamaan:
— Älä sie heilani sitä sure, jos mie joskus rälhään. Ens kerta kun mie Torniosta tulen, kihlat mä pöythään mäihään!
Uskoiko Muurmanni-herra, että hän oli tuonut Karuliinalle kihlat
Torniosta? Joo-o… Torniosta… Pohjan Toorniosta.
Kyllähän Muurman sen uskoi… mutta nyt oli parasta lähteä jatkamaan matkaa.
Joo-o… se oli selvä. Kotiin Karuliinan luo. Hän keittäisi kahvit.
Ampru oli jo aivan pehmeä. Malmi-Muurmannin täytyi auttaa häntä pukeutumisessa.
— Ka se… se on jotakin. Muurmanni-herra toimittelee kamaripalvelijan töitä… auttaa herra asemapäällikkö Amproosius Lunnasjärvelle kenkiä jalkhaan. Hän tarttui Muurmannia kaulasta ja sopotti: — Sie olet hyvä mies, Malmi-Muurmanni, mie tykhään sinusta. Ja kyllä mie Sapinan Jonnelle arinan… ihan varmhaan. He näkyvät olevan naimameiningeissä… Ja mikäs siinä… Jonne jo täysi mies.
Malmi-Muurman höristi korviaan. Mitä Ampru nyt puhui? Ettäkö Jonne
Sabinaa kosiskeli? Kaikkea! Niinkö sokea hän oli ollut?
Hän sai Amprun valmiiksi ja nosti tämän heinähäkin päälle. Ampru heilutteli käsiään ja puhua soperteli Jonnesta ja Sabinasta.