Malmi-Muurman tunsi olonsa koko lailla noloksi. Hänellä oli sama tunne kuin kerran koulupoikana, kun Norjan talonpojat pilkkasivat hänen malmipuuhiaan. Tämä teki vain vielä ilkeämmän vaikutuksen. Jonneko Sabinan —? Johan nyt maailma oli poissa radaltaan.
Hän rapasi reenjalakset jäästä, rakensi porot ja asettuen raidon etupäähän lähti taluttelemaan sitä Lunnasjärveä kohti.
Hankien alla kaikkialla soi ja soi vaan. Kevät teki tuloaan Lappiin. Mutta Malmi-Muurman ei nyt kuullut sitä. Hän ajatteli vain yhtä ainoaa asiaa, miten tekisi tyhjiksi poikansa aikeet.
VIII.
Muurmannin Jonne on lähtenyt »alas.» Isä oli ajanut tahtonsa läpi. Sen oli saanut aikaan hänen Lunnas-Amprulta kuulemansa uutinen.
Ennen hän oli vastustanut poikansa matkaa viimeiseen saakka, silloin kuin tämä itse oli sitä eniten halunnut. Mutta viime aikoina oli Jonne ruvennut viihtymään ja hän oli siitä salaa iloinnut. Hän vain ei ollut aavistanut, missä piili syy pojan mielenmuutokseen. Nyt kun hän oli saanut sen selville, oli hänen päätöksensä tehty: poika pois Sabinan lähettyviltä. Mutta silloinkos hän oli kohdannut mitä kiivainta vastarintaa. Poika oli pannut vastaan koko sielunsa voimalla. Mutta kun Malmi-Muurman oli sen kerran päättänyt, se pysyi. Hän oli nimensä arvoinen siinäkin suhteessa.
Kesäkuun alussa oli Jonne lähtenyt. Setä Juhani oli kantanut hänen tavaransa Kopsaan.
Malmi-Muurman oli ollut poikaansa saattamassa. Hän oli halunnut vartioida, ettei sattuisi mitään helliä kohtauksia. Eikä niitä ollut sattunutkaan. Sabina tosin oli itkeskellyt, mutta verrattain tyyneenä oli Jonne lähtenyt. Se oli kuitenkin tapahtunut sangen sopimattomaan aikaan. Hänen olisi välttämättä pitänyt pistäytyä Kristiaaniassa neuvottelemassa uusien yhtiökumppaneitten kanssa. Mutta nyt ei päässyt, kun ei ollut ketä jättää sijalle. Työt olivat sillä kohdalla, että asiantuntijan oli niitä välttämättä valvottava, jos mieli säästyä turhilta kustannuksilta. Jonne oli jo niin hyvin perehtynyt malmitöihin, että olisi hyvin pystynyt niitä johtamaan. Lähentelihän hän jo kahtakymmentäkahta. Mutta ei — alas oli täytynyt lähettää poika, sinne, jonne Malmi-Muurman olisi hänet kaikkein viimeksi toivonut.
Totta, että poika menisi syksyllä vuoriopistoon suorittaakseen kaivostyönjohtajan tutkinnon, mutta vanhan Muurmannin mielestä hän olisi hyvin välttänyt ilman sitäkin. Ei hänelläkään ollut tutkinnoita ja siitä huolimatta hän loihti esiin malmia.
Malmi-Muurman oli kiintynyt poikaansa, siitä huolimatta, ettei tämä ollut suinkaan hänelle iloa tuottanut. Vuosikausia erämaassa eläneenä hän oli ruvennut halveksimaan sivistystä ja hän ajatteli, että se turmelisi hänen poikaansa vielä enemmän. Hänen mielestään olisi Jonnesta sittenkin tullut mies täällä ylhäällä, jollei tuo rakkausjuttu olisi pilannut kaikkea. Hän uskoi, että Jonne oli luotu »stigareksi», joka kiipeisi huipuille… näille tuntureille, kunhan hän vain olisi pysynyt miehenä. Mutta ei. Siitä ei nyt toistaiseksi näyttänyt tulevan mitään.