Vanha Muurman oli itse opettanut poikaansa. Iltahetket Tunturimajalla oli käytetty opiskeluun. Maantiede, historia ja laskento olivat muodostaneet oppiaineiston, — puhumattakaan mineralogiasta, jossa isä oli antanut pojalleen kaikki, mitä itse aineesta tiesi. Uskonto oli jätetty papille. Rippikoulu oli siinä kohden saanut korvata opetuksen. Ainekirjoitukselle oli Malmi-Muurman kohauttanut olkapäitään. Pääasia, että osasi kirjoittaa äidinkieltään virheettömästi. Ja sitähän Jonne suunnilleen osasikin. Ainekirjoitusta eivät tarvinneet muut kuin tiedemiehet ja kirjailijat. Jonnelle riitti vain se, että pystyi kirjevaihtoon liikeasioista ja palkkalistojen tekoon. Siinä oli malminetsijän ainekirjoitus.
Mutta poika sorvasikin rakkauskirjeitä ja Suomen-Huotari oli postimiehenä. Senkin hän oli saanut selville.
Malmi-Muurman ajatteli huolestuneena poikansa alamatkaa. Hän pelkäsi etelää ja sen monikirjavaa elämää. Millä tavalla se tulisi vaikuttamaan Jonnen läikkyvään luonteeseen? Viime aikojen kokemukset Lunnasjärvellä eivät ennustaneet hyvää.
Heillä, Muurmanneilla, oli levottomat veret. Itsestään Malmi-Muurman sen parhaiten tiesi. Levoton veri oli ajanut hänet koulupoikana kesäretkeilyille tuntureille, — levoton veri ja kultakuume. Jollei tätä viimeksimainittua ominaisuutta olisi ollut, kukaties hän olisi joutunut hunningolle koko mies. Mutta malminlöytämishalu oli suunnannut hänen harrastuksensa määrättyyn suuntaan ja se oli ollut hänen pelastuksensa.
Jonnella taas ei ollut mitään varmaa päämäärää. Herkästi syttyvänä hän innostui milloin mihinkin. Mutta kestävyyttä puuttui. Olipa hän toisinaan innostunut porauksiinkin. Päiväkaudet hän oli seisonut kaivoksessa, odottaen työn tulosta. Mutta kun kivet eivät hänen mielestään olleet pelkkiä malmilohkareita, hän herpaantui ja läksi retkilleen.
Nämä Jonnen retket olivat tuottaneet isälle paljon huolta. Milloin saattoi tämä viikkokaudet oleskella Lunnasjärvellä ja ottaa osaa talontöihin. Hän kävi Amprun kanssa heinässä, pyyti kalaa setä Juhanin kumppanina ja illat kerrotti satuja. Silloin hän loikoi pirtin penkillä lakki silmillä eikä tuntikausiin puhunut halaistua sanaa. Mutta Malmi-Muurman ei ollut aavistanutkaan, että tällä kaikella oli ollut syvemmät syyt.
Sellainen velikulta, sellainen huijari! Sillä eikö hän ollut yllätyksiä täynnä koko pojan pahus. Yks' kaks' hän saattoi heittää hyvästit lunnasjärveläisille ja painua Siosjärvelle. Siellä oli mikkelinmarkkinat ja Jonne käveli pitkin raittia korviin saakka ulottuva kaulus kaulassa ja keltainen silkkinauha vasemmassa käsivarressa. Maalaiset katselivat häntä ihmeissään ja kuiskuttelivat keskenään: »Mikähän merkki sillä tuossa on? Johon joku viisaampi tiesi vastata: »Se on norjalaisen aatelismiehen merkki.» Jonne nauroi partaansa nähdessään, minkälaisen huomion silkkinauha hänelle hankki. Hän nautti siitä koko sielullaan. Maalaistytöt väistyivät hänen tieltään ja jokainen heistä tuijotti keltaiseen silkkinauhaan suu auki. »Malmi-Muurmannin poika!» supattivat he päät yhdessä. »Se on kihloissa-olemisen merkki ruijalaisilla. Sehän kuuluu naivankin sen Lunnas-Amprun tyttären.» Ja kateellisina katselivat tytöt Jonnen jälkeen, joka pysähtyi kauppakojun ääreen ostamaan kirjavaa silkkihuivia.
Silkkihuivi hartioilla hän marssi sitten kortteeriinsa, välittämättä vastaantulijoiden ilkkuvista katseista. »Kihlahuivinko se nyt on ostanut?», naureskelivat kylän pojat. »Annas kattoa, kuka sen saa… Alapään tyttökö vai Lunnas-Amprun Sapina. »Mitäs sie houkkaat!» huudahti toinen. »Alapään tyttö on rikas, ei se huiveja tarvitse.» »No, sitten se on Lunnasjärven tyttö.»
Ja aivan oikein. Sabinahan sen oli saanut.
Tämän kaiken Malmi-Muurman oli saanut kuulla viime toukokuussa Kopsassa käydessään.