Hän oli haukkunut poikansa. Kehtasikin roivata ympäri maailmaa ja tehdä itsensä naurunalaiseksi! Jokaisessa Kopsan talossa kerrottiin hänen markkinakujeistaan. Ja mikä se oli se keltainen silkkinauha?» »No, se nyt oli vain sellainen trubaduurimerkki.» »Helvetti! Minä näytän sinulle trubaduuria!» Ja hän oli ollut vähällä hyökätä poikansa päälle.
Kun hän tämän jälkeen oli kieltänyt häneltä kaikki matkat, oli Jonne äkääntynyt Tunturimajalle eikä ollut liikkunut mihinkään. Sängyssä loikoillen hän oli mietiskellyt kaikenmoista ja olipa isä illalla kotiin palattuaan saanut kuulla, mitä poika oli päivällä kehrännyt.
Eikö olisi parempi perustaa Lapin korpeen farmi kuin haaskata dynamiittia tuntureihin? Kuivata suuri suo, rakentaa talo, laittaa suunnaton karja ja meijeri, höyrymeijeri, ja viedä voi maailman markkinoille?
Vai farmi! Millähän keinoin sellainen laitettaisiin?
No, rahalla, samalla rahalla, jonka isä nyt haaskasi tunturiin. Suuri määrä kantomiehiä kesäksi, ja talveksi valtava pororaito viemään voit Siosjärvelle. Kesällä taas Könkäältä lautalla alas Ristiniemelle, rautatien päähän. Hei, voilautta alas Könkämäjoen kuohuvia koskia! Se olisi jotakin!
Tahi hansikastehdas! Oliko isä koskaan sitä ajatellut? Lappalaiset omistivat poroja tuhatmäärin. Heiltä ostettaisiin vasikoita. Lihat myytäisiin ja nahoista valmistettaisiin hansikkaita. Minkätähden niitä oli pakko ulkomailta tuottaa? Hansikastehdas Lunnasjärvelle… ruskeita hansikkaita, mustia hansikkaita, glacéhansikkaita. Hei, suomalaisia glacéhansikkaita, valmistettuja kahden päivän vanhan poronvasikan vatsanahasta! Niitä saattaisi pitää vaikka Norjan kuningas hovitanssiaisissa.
Voita ja hansikkaita. Hän oli suuttunut ja kironnut. »Totisesti lähdetkin tästä alas houraamasta tyhjiä!»
Mutta oli hänen toisinaan täytynyt nauraakin. Jonne saattoi välistä kuvitella ihan hulluja. Niinkuin sellaistakin, että perustettaisiin lentoliikenne Ristiniemen ja Jäämeren rannan välille. Se varmasti kannattaisi. Lunnasjärvi oli sangen sopiva pysähdyspaikka. (Niin tietystikin Lunnasjärvi!) Sen seljällehän olisi soma laskea vesiliu'ulla. Suomessahan löytyi lukemattomia järviä. Olisi hupaista huuasta rannalle kokoontuneelle Amprun väelle: — »Hei, kaksi pyttyä viiliä ja halstaroitu purolohi!» Se vasta olisi jotakin!
Mutta — oliko totta, että isä oli entinen norjalainen kenraali, joka pienen virkavirheen vuoksi oli menettänyt virkansa ja sitten ruvennut käräjöimään Norjan hallituksen kanssa? Oliko hän kertonut sellaista? Kyllä — viimeksi Könkään pappilassa. Ruustinna oli kuunnellut ihan pää kallellaan ja pyytänyt hänet illalliselle. Siellä oli ollut tavattoman hauska. Hän oli kertonut, että isän käräjäjuttu oli nyt kestänyt kaksikymmentä vuotta ja kuukausi sitten päättynyt — voitoksi. Kaksisataaviisikymmentä tuhatta kruunua oli Norjan hallitus tuomittu heille maksamaan.
Hän oli ollut ratketa raivosta. Sellaisia perättömiä juttuja hän meni kertomaan! Vai kaksisataaviisikymmentä tuhatta… ja kenraali! Mitä hän oikein ajatteli? Oliko hän ihan rutihullu? Ei sinnepäinkään… hän vain ajatteli, ettei se suinkaan vahingoittaisi isän luottoa, vaan päinvastoin.