Silloin hän oli lyönyt nyrkkinsä pöytään. »Ja huomisaamuna sinä lähdet!» Jonne ei ollut puhunut mitään eikä siihen olisi ollut hyvä puhuakaan, sillä hän oli ollut vihasta kalpea kuin palttina.
Seuraavana aamuna oli Jonne sitten lähtenyt.
Mutta — yhtä kaikki — hän seurasi kuitenkin suurella jännityksellä pojan elämää Norjassa ja odotteli kärsimättömänä tietoja hänestä. Vietettyään kesän sukulaisten luona oli Jonne syksyllä pyrkinyt vuoriopistoon. Pääsytutkinnon hän oli läpäissyt, vaikka yleisiä tietoja oli moitittukin heikoiksi. Mutta olisivatpa panneet valehtelemaan! Siinä olisi Jonne varmasti saanut laudatuurin.
Yksi seikka häntä kuitenkin suretti. Hän näki, kuinka Lunnas-Ampran tytär oli vakavasti kiintynyt Jonneen. Hän ilmeisesti kärsi, vaikka kotiväki ei tuntunut sitä huomaavan. Oliko Jonnen tunne yhtä syvää, sitä hän vahvasti epäili. Hän tunsi kyllä poikansa siinä suhteessa. Ainoastaan täällä erämaassa olisi rakkaus Sabinaan saattanut kehittyä vaaralliseksi. Norjassa hän varmasti unohtaisi tytön. Jonnen tulevaisuudelle oli välttämätöntä, että hän saisi rikkaan vaimon, naikoonpa sitten vaikka talontyttären. Mutta ei missään tapauksessa Suomesta ja kaikkein viimeksi Sabinaa. Sitä vastaan nousivat jo rotuvaistot.
Kahden vuoden perästä olisi Jonne tutkintonsa suorittanut ja silloin hänen olisi palattava tänne. Vanha Muurman ajatteli pelolla poikansa paluuta. Eikö olisi sittenkin ehkä viisaampaa, että hän jäisi alas? Hankkisi siellä jonkun paikan. Mutta mistä hän sitten saisi itselleen apulaisen, jota hän niin kipeästi tarvitsi?
Suo siellä, vetelä täällä. Ristiriitoja joka puolella. Sabina voisi ehkä kiinnittää Jonnen tänne koko eliniäksi. Mutta sitä vastaan nousi veren ääni… tuo vanhoilta viikingeiltä peritty voimakas veri, jota pojan suonissa ei tuntunut enää virtaavan. Tahi virtasikin, mutta ihan eri mielessä. Se oli jonkinlaista aateluutta, vanhoilta Walhallan jumalilta perittyä. Siksi kai se ei hyväksynyt ala-arvoisia avioliittoja. Etelässä-olo saattoi taas vieroittaa pojan kokonaan siltä uralta, jota hän niin hartaasti oli tälle suunnitellut. Vaikeuksia, epävarmuutta joka taholla.
Malmi-Muurman tarttuu vasaraansa. Pöytä hänen edessään on taas kivenlohkareita täynnä. Syysaurinko kultaa niiden harmaita, mustanjuovikkaita pintoja. Näytteitä piti jälleen lähettää alas… tällä kertaa Kristiaaniaan. Siellä asuivat uudet yhtiökumppanit. Mutta nämä tuntuivat samanlaisilta kuin Helsingin herratkin. Näytteitä yhä uudelleen ja taas näytteitä. Hän tarvitsi välttämättä rahaa. Työpalkkoja ei oltu voitu maksaa pariin viikkoon. Nyt kirjoittivat yhtiökumppanit, että jos malmipitoisuusprosentti saataisiin edes hiukankin kohoamaan, he olisivat valmiit luovuttamaan kymmenentuhatta kruunua heti ja sitten seuraavaan kesään mennessä lisää. Hyvä Jumala! Mitä hän tekisi, jollei prosenttimäärä osoittautuisi korkeammaksi? Työmiehet uhkasivat jo lakolla. Suomen-Huotarikin, joka oli häntä uskollisesti palvellut monta pitkää vuotta, oli ruvennut röyhkeäksi. »Miksei Kumputunturissa ammuteta? Vuosi loppuu ja lainmääräämät työt jäävät suorittamatta. Valtaus menetetään sillä tavoin.»
Malmi-Muurman laskee vasaran pöydälle ja vaipuu syviin mietteisiin. Kyllä hän ymmärsi, ettei Suomen-Huotari siitä välittänyt, vaikka valtausoikeus menetettäisiinkin. Se kun hän vain ilmaisi tyytymättömyytensä sillä tavoin. Mutta mies oli kyllä oikeassa. Kumputunturin seutu oli hänen suurin valtauksensa, lähemmäs kymmenentuhatta neliösyltä. Näihin saakka hänen oli onnistunut nostaa ilmoille se määrä kiveä, minkä valtausasetus edellytti. Mutta tänä vuonna ei oltu vielä ehditty. Päähuomio oli pitänyt kiinnittää Kaamaslakeen, joka näihin saakka oli antanut parhaat tulokset. Ja nyt oli tunturia ammutettava vielä, jotta mahdollisesti löydettäisiin rikkaampi malmisuoni.
Pahinta oli sittenkin lakko. Jos rahoja ei piakkoin alkaisi kuulua, loppuisivat työt Kaamaslaessa ja valtausoikeus Kumputunturiin menetettäisiin.
Malmi-Muurman nousee ja kävelee ovelle. Pihalla laittelee
Suomen-Huotari taakkaa selkäänsä valmiina lähtemään Kaamaslakeen.