Mutta — nyt kastuivat tossut. Sabina nilisti ne jalastaan ja lähti tossut kädessä tarpomaan jängän reunaa.
Jalka upposi toisinaan syvään. Teki kipeätä nilkkaan, kun Sabina kiskoi jalkansa ylös. Mustasta mättään kuopasta kuului ilkeää urahtelua. Aivan kuin olisi joku vihoissaan murissut.
Sabina muisti kertomuksen manalaisten kaupungista. Mitäpä, jos hän kulkikin sen päällä? Hän rupesi juoksemaan niin paljon kuin jaksoi. Urahtelu vain kasvoi hänen jäljessään. Varmasti hän oli manalaisten kaupungin päällä.
Sabinaa rupesi peloittamaan. Kyllä nyt pian ilmestyisi joku häntä houkuttelemaan. Ihan varmaan. Mutta — hänpä ei lähtisi. Panisi vastaan. Taikka: jos oli pakko mennä, hän ei söisi mitään, ei kerrassa mitään.
Tuli vastaan pajupensaikko. Sabina lähti tunkeutumaan sen läpi. Oksat löivät häntä kasvoihin ja jalka siljahteli ilkeästi. Tuntui siltä kuin ne olisivat puhelleet: »Sapina, Sapina!»
Sabina pääsi pensaikosta ulos. Hän pysähtyi hengästyneenä tarkastelemaan itseään. Esiliina oli revennyt kahtia ja toinen tossu oli pudonnut.
Nyt muistui koti väkevästi mieleen. Kuninkaantyttären kuva pirtin seinällä kellon alla tuntui kaukaiselta. Mutta siitä huolimatta Sabina muisti sen elävästi ja hänen mielessään soivat sanat: »Ja sitten rinsessa Kunikunta kumarsi niin kauniisti, että kuninkaanpojan sytän suli sitä katsellessa.»
Sabinan pikku sydämessä ailahteli omituisia tunteita, herkkiä, väreileviä, nyyhkyttäviä. Ne olivat kuin kädettömiä pikkulapsia. Ne pyrkivät tavoittamaan jotakin — jotakin, jota niillä ei ollut. Tällä hetkellä olisi Sabina ollut valmis purskahtamaan itkuun. Mutta — jos hän olisi itkenyt, hän olisi itkenyt vain pudonnutta huopatossua ja sitten vasta kotia, jonka muistoon huopatossu niin läheisesti liittyi. Mutta hän oli rohkea pikkutyttö. Erämaassa kasvaneena ei erämaa häntä peloittanut. Hän oli siksi usein jo metsässä yksin kulkenut vielä kertaakaan eksymättä. Tunnelma vaihtui siis toiseen. Heloittava aurinko ja hänen keltaisia kiharoitaan leyhyttelevä tuuli nostatti hänen sielunsa pinnalle toisenlaisen kuvan: hän oli eksynyt prinsessa Kunigunda, jonka kuninkaanpoika löytäisi ja veisi linnaansa. Siihen ajatukseen sisältyi jotakin hivelevää, jonka pohjana oli kuitenkin epämääräinen levottomuus siitä, mahtaisiko hän löytää lehmät. Vieläkään hän ei ajatellut eksymisen mahdollisuutta. Kuninkaanpoika ja prinsessa anastivat kaikki hänen ajatuksensa. Oikeastaan tuntui jollakin tavoin hauskaltakin se ajatus, että hän eksyisi. Oli siis verrattain hupaista ajatella prinsessaa ja kuninkaanpoikaa. Ensinmainittu oli tietysti hän itse, Lunnasjärven Sabina, joka vaelteli huopatossu kädessä pitkin äänettömän jängän reunaa. Nyt oli huopatossukin kultaa, kultainen kenkä, jonka prinsessa panisi jalkaansa vasta kuninkaan linnan portilla. Pikku prinsessaa ei yhtään vaivannut ajatus, että toinen tossu oli pudonnut pajupensaikkoon. Ei tehnyt mieli lähteä sitä hakemaan. Se olisi särkenyt kuvittelun. Niinpä siis Sabina kulki eteenpäin huopatossu kädessä. Hän keräsi siihen auringonsäteitä valaistaksensa niillä tietänsä, jos tulisi pimeä. Häntä ei häirinnyt yhtään sellainenkaan sivuajatus, ettei nyt voinut tulla pimeä, koska oli kesä; hän ei tahtonut sitä ajatella. Hän ajatteli vain prinsessa Kunigundaa ja hänen kultaista kenkäänsä.
Mutta aurinko kiersi taivaalla ja tunnit kuluivat. Pikku Sabina oli jo aikoja sitten kiertänyt jängän ja saapunut uudelleen metsään. Lehmänjäljetkin olivat hävinneet. Nyt hän tunsi nälkää ja se herätti hänet todellisuuteen. Hän muisti polun, jolta oli poikennut, ja ensimmäinen ajatus oli löytää se jälleen ja palata kotiin. Nyt särkyivät kaikki kuvitelmat yhdellä iskulla. Huopatossu hänen kädessään muuttui jälleen huopatossuksi ja vaeltavasta prinsessasta tuli pieni Lunnasjärven Sabina, Ampru Lunnasjärven ja hänen vaimonsa Karuliinan tytär, joka oli eksynyt metsään. Nyt puhkesi itku kutsumatta esiin. Mutta nyt ei Sabina itkenyt kadonnutta huopatossua, vaan kaukana olevaa kotiaan. Toisen tossun katoaminen häiritsi nyt hänen tuskaansa yhtä vähän kuin äsken hänen kuvitteluaan siitä, että hän oli prinsessa, jolla oli kultaiset kengät. Hänen tuskansa oli eheä ja syvä. Se johtui yksinomaan siitä, että hän oli kaukana kotoa, eksyksissä. Hän lyyhistyi mättäälle itkemään.
Aurinko kiersi korkealla. Se ei viitsinyt edes aleta sen vertaa, että olisi paremmin nähnyt Lunnasjärven Sabinan epätoivon. Mitäpä se aurinkoa liikutti. Se näki nytkin kyllin selvästi, että vaaleatukkainen tyttö vaelsi itkien metsässä, huudellen äitiä ja tuontuostakin vaipuen puun juurelle istumaan. Auringon tehtävänä oli vain valaista Lapin kesäistä yötä, tehdä raja yön ja päivän välillä mahdollisimman hienoksi ja siten sekoittaa eksyneen pikkutytön ajatukset yhä enemmän. Sabina ei enää pystynyt huomaamaan sellaistakaan seikkaa, että lintujen laulu lakkasi. Hänen mielestään oli tällaista tuskallista hiljaisuutta kestänyt jo kauhean kauan. Kun auringon kirkastuessa ensimmäiset lintujen äänet kajahtivat metsässä, ne päinvastoin toivat hänen mieleensä kaksinkertaisella voimalla ajatuksen, että hän oli eksyksissä, kaukana kodista ja äidistä.