Taas on Sabina saapunut avaralle jängälle. Monesko se oli, sitä ei hän muista. Nälkä vaivaa vain häntä hirveästi. Jängän reunoilla kasvaa hilloja, jotka juuri rupeavat kypsymään. Mutta Sabina ei uskalla niitä syödä. Hän on nyt vakuutettu, että haltiat ovat johdattaneet hänet manalaisten kaupunkiin. Hänen väsymyksen voivuttamalle katseelleen avautuu peloittavia, outoja näköaloja. Hän näkee korkeita torneja, jotka ulottuvat pilviin ja valkeita lehmiä, joita rumat, lyhytsääriset tytöt paimentavat. Ne ovat manalaisten karjaa. Sabinan väsyneessä mielessä välähtää ajatus, että pitäisi heittää lehmän ylitse messinkirengas taikka tinanappi. Silloin olisi lehmä hänen ja se seuraisi häntä kotiin. Saisipa äiti siten uuden kadonneen Helunan, Mansikin ja Tanstokan sijaan. Mutta samassa hän muistaa, missä hän on. Uusi nyyhkytys puistattaa hänen väsynyttä pikku ruumistaan. Hän peittää esiliinalla päänsä, suojatakseen itseään sääskiltä. Siinä asennossa hän istuu kauan, nyyhkyttäen katkonaisesti. Vihdoin voittaa hänet väsymys ja hän nukahtaa rauhattomaan uneen.
Kolmatta kierrostaan tekee aurinko jo taivaalla ja yhä vaeltelee pikku Sabina ympäri outoja maita. Toinenkin huopatossu on pudonnut ja pikku jalat ovat verinaarmuja täynnä. Sääsket ovat pitäneet ilojaan hänen itkettyneillä kasvoillaan. Nekin ovat veriläikkiä täynnä ja pahasti turvonneet. Hänen päässään on kaikki sekaisin. Hän ei enää muista kotia eikä mitään. Hän kulkee vain kuin tajuton. Jokin vaistomainen tunne vain kuiskaa hänelle, että on oltava liikkeessä… etsittävä, haettava… mitä. Jotakin… joka on hyvin kaukana ja jonka ajatteleminen häpäisee niin riuduttavasti pientä sydäntä. Sabinan jalannousu on jo sangen raskas ja tuontuostakin hän kompastuu silmälleen, jääden toisinaan pitkiksi ajoiksi makaamaan jonkin mättään koloon.
* * * * *
Kolmantena päivänä Sabinan lähdön jälkeen löysi hänet metsästä Suomen-Huotari, herra Muurmannin palveluksessa oleva kivimies, joka oli lähetetty Lunnasjärveen ruokatarpeiden hakuun. Hän oli poikennut polulta syrjään nähdäkseen lappalaisten vanhoja peuranpyyntihankaita, jommoisia oli kuullut näillä tienoin löytyvän. Hän se löysi Lunnasjärven Sabinan ja kantoi hänet Tunturimajalle, Malmi-Muurmannin taloon, jonne ei ollut pitkälti löytöpaikalta.
Sattui niin omituisesti, että herra Muurman oli juuri kertomassa pojalleen tarinaa prinsessa Rosamundista, jonka ritari Snorre löysi kuolleena metsästä, kun ovi avautui ja Suomen-Huotari ilmestyi kynnykselle.
Herra Muurman keskeytti kertomuksensa ja tuijotti ihmeissään tuttuun mieheen, jonka äkillistä paluuta hän ei voinut käsittää.
— No, mite nyt? Mite sie kantta?
Suomen-Huotari astuu sisään ja silmää sivuseinämällä olevaa vuodetta.
— Tämä on Lunnasjärven tyttö… löysin metsästä. On eksynyt… nähtävästi… ja heikossa tilassa. Sydän lyö vielä, mutta tajuihinsa hän ei ole tullut. Nyt on pikainen apu tarpeen.
Herra Muurman suoristautuu täyteen pituuteensa. Hän on käsittänyt tilanteen. Se on prinsessa Rosamund, jonka ritari Snorre on löytänyt metsästä, mutta tämä Rosamund on vielä hengissä ja hänet on saatava virkoamaan, niin totta kuin Hänen nimensä on Bernt Muurman ja hän on haaskannut dynamiittia Kaamaslaen kupeisiin leiviskäkaupalla.