Suomen-Huotari saa määräyksen lähteä pikamarssissa Lunnasjärvelle sanaa viemään. Hän tuokoon muassaan myös ryynitavaraa, jos saa, sillä lasta on syötettävä varovaisesti, varovaisesti, ymmärrätkös?
Herra Muurman lausuu sen samanlaisella äänenpainolla kuin opettaessaan miehiään purkamaan dynamiittikuormaa.
II
Tämä se oli hänen valtakuntaansa!
Malmi-Muurman seisoi tunturin laella, avopäin, lakki kädessä ja nautti valtavasta näköalasta, joka levisi hänen eteensä.
Niin kauas kuin silmä kantoi vain äänetöntä, liikkumatonta erämaata. Alhaalla tunturin juurella järvi peilikirkkaana, rasvatyvenenä. Vasemmalla ja oikealla toisia järviä ja lampia, »lompoloita», yhtä kirkkaita, yhtä kimaltelevia. Salaperäinen kesäyön valo verhosi ne kaikki läpikuultavaan vaippaansa. Ei missään varjoja eikä selviä ääriviivoja. Kultainen kimmellys näytti tulvivan yli järvien äyräitten ja leviävän rannoille. Kauempana jänkiä, soita, kapeina viheriänkeltaisina nauhoina. Mutta sielläkin sama omituisuus: ei voinut tarkkaan eroittaa, missä suo ja metsänranta yhtyivät. Turhaan sai silmä etsiä jyrkkiä rajaviivoja, jyrkkiä värien vaihteluita. Värit sekaantuivat toisiinsa: hopeaa, kultaa, tumman- ja vaaleanpunaista, viheriää, opaalinruskeaa ja oranssinkeltaista, — mutta kaikki niin merkillisesti yhteensulaneina, ettei jyrkkiä rajoja ollut. Sen vaikutti aurinko, tuo taivaalla vaelteleva ylhäinen pallo, joka hetkeksi oli vetänyt hunnun kasvoilleen ja siivilöi valoaan sen lävitse kuin kultainen seula.
Eivät edes tunturit näyttäneet pysyvän paikoillaan. Ne uiskentelivat hiljaa tuossa salaperäisessä valomeressä. Ei tehnyt edes mieli todeta, mitä ne kukin olivat. Kesäyön ihmeellinen kirkkaus virtasi ihmisen sieluun kuin suoraan taivaasta valuen. Tuntui kuin olisivat näkymättömät kädet ylhäältäpäin laskeneet alas läpikuultavaa, harsomaisen hienoa, vipajavaa verkkoa, jossa näkymättömät langat värehtivät, loistivat ja kimaltelivat. Tuo verkko sulki piiriinsä maiseman, ympäristön, kaikki — ihmisenkin, joka mielellään antautui sen saarrettavaksi ja nautti sanattomasti, olematta oikein selvillä itsestään ja ympäristöstään, — aivan kuin olisi sisällisesti häilynyt jossakin oudon ja selittämättömän vaiheilla.
Pohjoisessa rajoitti taivaanrantaa tuntureiden pitkä, katkeamaton ketju. Niitä kirkasti sama kellanhohteinen valo. Se oli vain vielä loistavampaa, kuin olisivat tunturit sielläkäsin olleet lähempänä aurinkoa, itse kirkkauden alkulähdettä.
Etelässä peittivät metsät taivaanrannan. Siellä se ei saanut sitä kuulakkuutta kuin vastakkaisella ilmansuunnalla. Se johtui siitä, että taivas, joka pohjoisessa hohti läpikuultavankeltaisena, tummeni vähitellen etelää kohti.
Malmi-Muurman vetää ilmaa keuhkoihinsa. Pieni ja vähäpätöinen oli ihminen tämän valtavan luonnon keskellä, vaikka hän suunnittelikin suuria. Tässä hän nyt seisoi järkytettynä suuresta, mahtavasta näköalasta ja hänestä tuntui, kuin olisi hän Mooses, joka Neebon vuorelta katseli luvattua maata saamatta itse sinne tulla.