Hänkään ei saanut omistaa tätä erämaata. Hänhän oli tullut hävittämään sen rauhaa. Malmi, malmi!
Malmi-Muurman panee lakin päähänsä ja istahtaa kivelle. Hän muistelee, kuinka hänet oli ensi kerran vallannut halu löytää malmia, kultaa.
Hän oli seisonut Bergenin lukion museohuoneessa muutamalla välitunnilla ja katsellut erään kaapin hyllyllä olevia kivenkappaleita. Opettaja oli näyttänyt niitä edellisellä tunnilla ja selittänyt, että ne oli löydetty vuoresta, kalliosta. Eräs koulun entinen oppilas, joka oli matkustanut Etelä-Amerikkaan ja ruvennut kullankaivajaksi, oli lähettänyt ne näytteiksi löydöistään. Muutaman kiven syrjässä oli ollut tulitikunpään kokoinen keltainen rae. »Se on kultaa», oli opettaja sanonut… »vuorikultaa.» Ja sitä sanoessaan olivat hänen silmänsä oudosti leimahtaneet.
Sinä päivänä se oli vallannut hänet — tuo väkevä, voimakas intohimo. Opettajan silmissä leimahtanut valo oli sytyttänyt samanlaisen hehkun hänen omissaan. Eikä ihme, sillä tuo Amerikkaan muuttanut koulun entinen oppilas oli ollut hänen nuorin setänsä. Kullan etsintähalu oli tosin aluksi jäänyt vain koulupojan kuvitteluksi, mutta — koska se kerran oli sukuperintöä, se ei ollut jättänyt häntä. Päinvastoin se oli pukeutunut koulupoikaiälle ominaisiin muotoihin: kesäretkeilyihin tuntureille, reppu selässä ja kuokka kainalossa — tavallinen perunakuokka. Paljon hän oli saanut pilkkaa osakseen niin toverien kuin tunturitalonpoikienkin taholta. Sille saattoi nyt aikamiehenä hymähtää, sillä se oli ollut perin hassua alusta loppuun saakka. Mutta — sittenkin ilmeni tuossa kouluaikuisessa kultakuumeessa jotakin, jota ei sopinut halveksia: se oli into, palava, hehkuva into. Se sai talonpojatkin suhtautumaan häneen tavallisuudesta poikkeavalla tavalla: he tarjosivat hänelle työtä perunamaillaan. »Parempi käyttää tätä siihen tarkoitukseen, mihin se alunperin on aiottu», sanoivat he totisina, tarkastellen hänen kuokkansa terää, jonka kivet kesän pitkään olivat tylsyttäneet. Mikäpä siinä. Hän kuokki perunoita. Mutta jokainen penkin päässä piilevä peruna oli hänen mielestään ollut kultakimpale, jonka hän iski päivänvaloon. Tyttö, joka kuokki penkkiä hänen vieressään ja jonka paimenmajassa hän oli syönyt viiliä, nauroi. Mutta kun hän hehkuvin silmin kääntyi tämän puoleen ja kellervää perunakasaa osoittaen huudahti: »Ajattelepas, että nuo tuossa olisivat kultaa!» oli tyttö käynyt vakavaksi. »Keisarikruunut» olivat hänestäkin näyttäneet kullalta. Hän oli köyhän torpparin tytär eikä hänellä ollut liikoja. Koulupojan puheet rikkaudesta saivat siis hänet hiljaa kyökkäsemään tämän rinnalla ja haaveilemaan kaikenmoista. Malmi-Muurman naurahti. Tuo kaikki tuntui nyt hassunkuriselta: mutta — yhtä kaikki: sitä oli soma muistella. Tuo hänen suuri innostuksensa oli auttanut häntä suorittamaan ylioppilastutkinnon ja kestämään köyhyyden ja puutteet. Hänen vinttikamarinsa Oslossa [muuan Kristiaanin esikaupunki] oli ollut sangen kurja, mutta mineralogia, jota hän pääaineenaan oli harrastanut, oli luonut sadunomaisen valon tuohon köyhään kammioon. Hän oli halunnut valmistautua perusteellisesti tulevaa elämänkutsumustaan varten. Tulevaisuudessa hän ei enää turvautuisi perunakuokkaan, vaan hankkisi timanttiporat ja kaikki kullankaivamiseen tarvittavat kojeet. Ja sitten ylimaihin taas! Hän hämmästyttäisi vielä maailmaa löydöillään.
Tutkinnot kuitenkin jäivät. Verissä poltteleva retkeilyhalu sai hänet lyömään kurssikirjat kiinni ja jättämään Kristiaanian. Hänellä oli tarpeeksi tietoja, mitä ammattiin tarvittiin. Pääasia vain, että löytyisi rahaa, pääomaa, millä alkaa. Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin hän sitäkin hankki. Hän nai rikkaan pankinjohtajan tyttären. Hänen silmänsä, nuo hehkuvat, omituiset silmät tekivät aivan vastustamattoman vaikutuksen. Sitäpaitsi helisi hänen naurussaan kaikki tunturien kätketyt malmiaarteet. Se johtui sydämestä, sanoivat ihmiset, ja sydämeen pankinjohtajan tytär juuri kiintyikin. Avioliitto ei kuitenkaan kestänyt kauan. Nuori rouva kuoli synnytykseen. Hän oli Jonnen äiti.
Nyt hän oli päässyt alkuun, kärsittyään tosin raskaan tappion. Hän oli kokeillut useammassakin paikassa Pohjois-Norjassa, mutta tuloksitta. Silloin hän oli heittänyt kullan ja ruvennut etsimään rautamalmia. Sillä alalla olivat onnistumisen- mahdollisuudet suuremmat. Tehtyään eri valtauksia eri paikoissa Norjaa hän oli heittänyt ne ja siirtynyt Suomeen. Ja täällä hän nyt istui korkean tunturin laella katsellen valtakuntaansa.
Hänen korviinsa kantautui omituisesti helähtävä ääni, joka tuntui tulevan jostakin syvältä. Se oli metallinen, tumma ja kimmoisa ja se soinnahti heleästi keskellä erämaan hiljaisuutta. Malmi-Muurman silmäsi järvelle. Joutsenpari ui keskellä järven selkää sulavin, kepein vedoin.
Malmi-Muurmannin silmät säteilivät ja hänen rintansa paisui. Saattoi kuvitella, että tuo hänen äsken kuulemansa ääni tuli järven pohjasta, jossa lepäsi kaupunki malmikatuineen ja -taloineen. Jättiläiset olivat sen rakentaneet joskus muinaisuudessa. Heillä oli ollut täällä suuret sulatot, joissa he keittivät rautaa. He olivat ensimmäisinä löytäneet sen ja rakentaneet siitä kokonaisen kaupungin. Mutta kun ihminen, jota eivät enää tyydyttäneet kiviaseet, oli tullut tänne metallin helinän houkuttelemana, he olivat upottaneet kaupunkinsa.
Joutsenet olivat kääntyneet järven vastakkaista kalliorantaa kohti. Pienet laineet karehtivat niiden kupeilla. Mutta jälkeensä ne jättivät kultaisen vanan, joka hehkui kuin sula metalli.
Malmi, malmi! Täällä… näissä tuntureissa sitä löytyi. Kesäyö välkähytteli sitä joka taholta esiin. Sulaa malmia, harkoiksi valettua malmia! Tuo rantajuova kallion kyljessä muistutti teräsharkkoa, jonka yläpinta oli kirkas ja sileä… sinertävän kiiltävä, kun taas alapuoli oli ryhmyinen kuin epäonnistuneen valannan jäljiltä.