— Se on valhe, valhe!
Sabina seisoi Suomen-Huotarin edessä kuin raivotar. Hänen silmissään välkkyi ja hän ihan kähisi.
— No älä nyt leikistä suutu.
— Rietas! karjaisi Sabina ja syöksyi pirtistä ulos.
Tuvassa vallitsi hiljaisuus. Vihdoin katkaisi Ampru vaitiolon.
—- Ne ovat vähän… sopimattomia… leikkipuheiksi.
Hän höyläsi kelkan jalaspuuta ja katseli sitä, painaen toisen silmänsä kiinni. Sitten leväytti hän silmänsä auki ja katsahti Suomen-Huotariin kuin anteeksipyytäen. Hän tunsi kunnioitusta kaikkea kohtaan, mikä koski Muurmannia.
Sabina oli rientänyt järven rantaan. Siellä oli vene. Hän työnsi sen vesille ja läksi soutamaan. Nyt hän toteuttaisi aikomuksensa…
Hänen povensa nousi ja laski. Silmissä paloi kuumeinen hehku.
Käsisuonet paisuivat hänen soutaessaan.
Ilkimys, rietas! Hänen täytyi sanoa niin, vaikka Suomen-Huotari olikin pelastanut hänen henkensä kerran. Nuo soimaukset vapauttivat hänet kaikesta kiitollisuuden velasta.