Niin oli, kuin olisi riisunut hänet alasti hänen oman isänsä ja äitinsä nähden. Että saattoikin joku ihminen olla niin paha! Jonne oli enkeli Suomen-Huotarin rinnalla. Se, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ei kuulunut kenellekään.
Vene töksähti kivelle ja käännähti ympäri. Missä hän nyt oli? Ah, kosken niskassa. Veneen molemmin puolin kuohuivat aallot uhkaavina.
Tänne hän ei ollut aikonut. Täällä se ei kävisi päinsä. Kuolema teki täällä liian ahnaan vaikutuksen. Hän ei rakastanut tuollaista nielevää… ikäänkuin irvissä hampain huutavaa… väkisten vievää. Hän halusi heittäytyä itse… pehmeästi, mukavasti… ikäänkuin äidin avaraan syliin. Järven toisessa päässä sen saattoi tehdä. Siellä oli pohjattomia hautoja, joihin upposi syvälle. Siellä oli hyvä levähtää…
Hän mieli jo tarttua airoon työntääkseen veneen irti, mutta jäikin katselemaan kuohuja sivullaan. Ne lauloivat, ne ärjyivät. »Phyi! phyi! phyi!…» ne sanoivat. Sabinan silmistä vierivät vuolaat vedet. Oli rauhoittavaa kuunnella kuohujen nuhtelua.
Sabina nojasi päätään polviansa vasten ja itki. Miksi piti kaiken päättyä näin —?
Kuinka onnellinen hän olisi ollutkaan, jos kaikki olisi käynyt hänen toivomustensa mukaan. He olivat onkineet tässä Jonnen kanssa monen monituista kertaa veneen ollessa kiinni tällä samalla kivellä. Jonne oli istunut perässä ja nostellut laidan yli kirkkaan kiiltäviä purolohia. Se oli ollut onnellista aikaa. He olivat silloin vielä viattomia kumpikin. Ei pimentänyt heidän sieluaan pieninkään varjo. Jonne nauroi kirkkaasti joka kerta, kun kala kopsahti veneen pohjalle. Siinä ne sätkivät hetken, kunnes hiljenivät vähitellen…
… »Nyt mie ongin onnen kalan», oli Jonne sanonut ja katsonut häntä naurussa suin. Hetken päästä hän olikin saanut kookkaan purolohen. »Katsopas… tuossa se nyt on!» Mutta — yks' kaks' oli kala potkaissut itsensä yli laidan. Hän oli heikosti huudahtanut.
»Älä sie ole milläsikhään, Biina, mie ongin sen takaisin.»
Hän oli jännityksellä odottanut, saisiko Jonne. Mutta — ei ollut saanut.
Oliko heidänkin onnensa mennyt samalla tavoin kuin tuo purolohi kerran… yli laidan, muutamana elämän varomattomana hetkenä —?