Onnistuisiko heidän saada siitä kiinni enää milloinkaan?
Hänestä tuntui, että hänen onnistuisi — sittenkin.
Olisipa Jonne nyt ollut täällä, olisi kaikki ollut hyvin.
Olisi lähdetty Siosjärvelle kuulutusta ottamaan. Nyt kun
Muurmanni-herraltakin olivat rahat loppuneet, hän ehkä olisi suostunut
heidän liittoonsa…
Suomen-Huotarin ilkeämielinen viittaus oli avannut Sabinalle uuden tien. Se oli herättänyt hänet puolustamaan Jonnea. Ja siinä samassa oli rakkaus uudestaan leimahtanut liekkiin. Nyt hän ei enää halunnut hukuttautua. Mitäs siitä, jos he olivatkin langenneet. Peittihän rakkaus heidän syntinsä…
»Rakkaus peittää syntien paljouden», oli Siosjärven rovasti kerran sanonut.
Sabina ei huomaa ajan kulkua. Hän istuu veneen keulatuhdolla ja aatokset vaeltavat surullisia teitään. Aurinko laskee Kiiluvaisen taa. Hämärä hiipii maille. Aaltojen harjat kosken kuohuissa rupeavat näyttämään kummituksilta. Ne muistuttavat hevosten harjoja, jotka hulmuavat tuulessa.
… Sieltä… kosken nielusta ratsastaa häntä kohti Muurmannin Jonne… ratsastaa samalla tavoin kuin kerran muutamana kesänä… ilman satulaa Riimitievaa alas. Hevosen harja oli hulmunnut kuin laineiden vaahtopääpärskyt.
Nyt kulki hänen tiensä ylös… ylös kosken kuilusta. Hevosen harja hulmuaa. Jonne yrittää yhdellä… yrittää toisella, mutta ei pääse. Hän vaihtaa ratsua alinomaa. Niiden harjat painuvat vain alemmaksi kuta ylemmäs hän nousee… ne uppoavat aaltoihin. Tuossa ihan veneen vieressä on yksi vinhempi muita. Sen harja on käynyt ihan siloiseksi kiivaasta vauhdista. Saisipa Jonne siitä kiinni… silloin hän olisi kohdalla ja hän, Sabina, ojentaisi hänelle kätensä ja auttaisi veneeseen.
Samassa kolahtaa veneen perässä. Sabina säpsähtää. Kuka kumma sieltä tuli?
Se oli Katajan Matti. Hän oli ollut noutamassa kiviä kosken alta… kiuaskiviä saunaansa. Hän aikoi kylpeä ensi lauantaina uudessa saunassaan.