Matti auttaa Sabinaa saamaan veneen irti. Hän vetäisee omansa muutaman vesikiven varaan, astuu koskeen ja auttaa. Sabina saa sauvoimen käteensä ja työntää veneen virran vuolteesta syrjään.
— Miten te Muurmannin pojan kanssa saitte sen irti?
Niin… Jonnen kanssa. Ei Sabina sitä oikein muista. Välistä oli Jonnen täytynyt astua koskeen ja auttaa.
— Se on hiukan vaarallinen paikka. Siitä voi helposti suljahtaa koskheen.
Niin… ei Katajan Matti tiennyt, että heidän veneensä oli jo kerran suljahtanut…
Katajan Matti soutelee tyynenä edellä ja Sabina perässä. On jo melkein pimeä.
Merkillistä, että Katajan Matti jo toista kertaa saattaa hänet kotiin… Viimeksi oli Matti tuonut hänet Nooakin arkin maasta sen surullisen tapauksen jälkeen. Hän oli itse pyytänyt sitä. Matti oli sattumalta löytänyt heidän kesäporonsa, joka oli päässyt karkuun, ja lähtenyt sitä tuomaan. Sillä matkalla oli Matti heidät tavannut…
Sabinaa puistattaa. Hän muistaa jyrinän, joka metsässä kaikui, kun he Matin kanssa kävelivät kotiin päin. »Se suuttui, kun mie lähin sinua saattamhaan», oli Matti sanonut! »Ei, ei… muuta se on», oli hän hätäännyksissään sanonut. Nooakin arkin maasta käsin oli vain jyrähdellyt. Niin oli pannut, kuin olisi ukkonen käynyt. Jonne peitti kallionlohkareilla paikan, missä synti oli tehty. Niin hän, Sabina, oli sen tulkinnut…
Vene töksähti rantaan.