Muurmannin Jonne on kirjoittanut Sabinalle. Siitä on Sabina nyt iloinen.
»Minun täytyy matkustaa Norjaan, sillä meillähän ei nyt ole siellä mithään tekemistä. Sitäpaitsi minun täytyy syksyllä jälheen opistoon. Mutta vuoen päästä mie tulen takaisin ja silloin mie toivon, että voimme aloittaa uuelheen. Äläkä ole murheissasti siitä viimeisestä. Kyllä mie sinut hyvitän.»
Mitään osoitetta ei Jonne ollut ilmoittanut. Mutta — kaipa hänelle saattoi kirjoittaa Kristiaaniaan. Kyllä kai Malmi-Muurmannin poika siellä tunnettiin.
Sabina oli saanut sen käsityksen, että Jonne pyyteli anteeksi ja aikoi korjata rikoksensa.
Hän oli vastannut odottavansa. Setä Juhani oli Könkäällä käydessään itse vienyt kirjeen postiin. Postineiti oli hymähtänyt omituisesti nähdessään kankean päällekirjoituksen. Muurmannin pojan lähdön jälkeen oli tuollaisia kirjeitä mennyt useampiakin. Missä seisoi »Ristiaani», missä taas »Gristiaani.» Tässä, jonka setä Juhani työnsi postiluukusta sisään, seisoi »Kiristi Aanija.»
Mutta setä Juhani oli seissyt tärkeän näköisenä postiluukulla. He olivat ottaneet Sabinan asian omakseen — kaikki lunnasjärveläiset.
Sabina kulki kalpeana pirtin ja navetan väliä. Syrjäinenkin näki, missä tilassa hän oli. Eikä siitä enää vaiettukaan. Kun tyttö kerran oli Muurmannin pojan kihlattu morsian, sai sen jo tietää koko maailma.
Luonnolapsen avomielisyydellä jutteli Ampru asiasta Könkäällä käydessään. Hän istui voudin konttorissa paksua sikaria poltellen tyytyväisen ja onnellisen näköisenä. Olihan nyt joku hyöty siitäkin — malmihommasta. Saipahan Sapina edes miehen ja vielä vallassäätyisen.
Vouti iski rouvalleen silmää. Tässä piti pysyä tyyneenä. Ei saanut vetää suutansa nauruun. Ampru oli erämaan lapsi, jolta ei voinut vaatia kummempaa.
Siellähän se Nooakin arkin maassa oli saanut alkunsa tämä »etesotto», toimesi Ampru. Saakuri! Ei osattu Karuliinan kanssa arvatakaan, kun se Sapinakin oli vielä siihen aikaan sellainen hiljainen nuhjus. Mutta siitäkös se riippui… kun kerran asiat oli valmiiksi puhuttu.