Vouti, hiljainen mies, istui ja kuunteli. Hänen rouvansa sai yht’äkkiä asiaa kyökin puolelle.
Milloinkako odotettiin? Kuinkas se nyt olikaan? Olihan se äiti Karuliina pannut almanakkaan merkin. Siinä se oli huhtikuun puolivälin paikkeilla. Mutta sitä hän vain halusi tiedustaa, suostuisiko vouti rouvineen kummiksi.
Vouti otti tuumailevan ilmeen. No — kunhan nyt ensin katsotaan, kuinka kaikki selviäisi. Saatettaisiinhan sitten asiasta keskustella.
Ka miksikäpä ei — se kun hän, Ampru, muuten vain sattui kysäisemään. Ei ollut heillä usein Könkäälle asiaa, jotenka hän arveli, että sopisi ehkä nyt jo… niinkuin sitäkin kysäistä.
No niin. Eihän se mitään. Mutta — oliko Ampru sitten niin varma, että
Muurmannin poika pysyi sanassaan?
Sanassaan? Totta kai, kun kerran asiat olivat jo sillä mallilla. Mutta kuinkas —? Hän, Ampru, oli siksi paljon seurustellut sekä isän että pojan kanssa, että kyllä ne… Viilipytystäkin maksoivat markkaa enemmän kuin muut herrat.
No niin… hyvä, jos pysyisi. Hän, vouti, oli vain kuullut, että
Muurmannin pojalla pitäisi olla muitakin morsiamia.
Hehhee! Sai niitä olla. Oli hänelläkin, Amprulla, ollut yhtä aikaa kolme, mutta Karuliinan hän sittenkin oli ottanut.
Vouti naurahti. Tämä Lunnasjärven Ampru oli soma mies. Jutteli toisinaan kuin oikea maailman velikulta, mutta oli sittenkin harvinaisen viaton miehekseen.
Ampru ryyppäsi kahvit voudin konttorissa, sai sikarin liivinsä ylätaskuun ja purjehti palttoo levällään portaita alas.