Kajahtaa pari, kolme vasaran iskua. Katajan Matti on lyönyt naulan harjalautaan. Siinäpä se olikin tarpeeseen; puri laudansyrjän tiukasti pärekerrokseen kiinni.
Kummat tunteet vellovat Katajan Matin povessa. Ei hän vihainen ole, kaukana siitä. Hänen piti vain kopauttaa naula tuohon paikkaan. Muuten olisi harjalauta jäänyt irvistämään.
Tapahtuu erämaassakin jotakin… tapahtuu… Sellainenkin ihmeellinen asia, että Katajan Matti, hiljainen mies, jonka silmissä aina asustaa kostea kiilto, rakastaa Lunnasjärven Sabinaa — siitä huolimatta, että tämä on saanut toiselle miehelle lapsen.
Ei ole Katajan Matti koskaan Sabinalle mitään puhunut, ei edes viitannut sinnepäinkään. Hän on niin omituinen; hän puhelee vain itsekseen. Rapatessaan syvennystä muurin kupeeseen on hän sanonut puoliääneen: »Siinäpä on Sapinan kirnulle paikka», ja rakennellessaan pirtin ulkoportaita: »Askellauat on laitettava leveät, jottei Sapinan jalka luiskaha hänen navetasta tulleshaan maitokiulun kanssa.»
Niin — navettakin oli valmis. Yksin lypsyjakkarankin hän oli tehnyt.
Sitäkin rustatessaan hän oli ajatellut Sabinaa.
Katajan Matti ei yhtään epäile, ettei hän Sabinaa saisi. Se ei johdu hänen mieleensäkään. Hänestä se on päivänselvä asia. Kun hän kerran Sabinaa rakastaa ja kun ei se Malmi-Muurmannin poikakaan tullut, on selvä, että Sabina suostuu häneen.
Ei hän alunpitäenkään ollut uskonut, että Malmi-Muurmannin pojassa olisi ollut sanansa pitäjää. Hän oli tutkinut sen miehen. Olihan hän siksi monta kertaa Muurmannin pojan taakkoja kantanut ja melkein joka kerta tämä oli tinkinyt sopimuksesta.
Samalla tavalla se oli tietysti tinkinyt Sabinankin asiassa.
Katajan Matti tarttuu vasaraansa ja jatkaa työtään. Vasaran iskut kajahtelevat kuulakassa syysilmassa. Niissä soi voima ja rehti, päättäväinen aikomus. Hän, Katajan Matti, ei Sabinaa pettäisi. Hän hoitaisi hänet ja hänen lapsensa…
Se pisti hiukan Matin sydäntä, että Sabinan pojan nimi oli Jonne. Miksi piti vielä tuon petturin nimi pojalle antaa? Eikö nyt muuta nimeä oltu keksitty?