Mutta — sehän oli Malmi-Muurmannin pojanpoika. Kaipa sille oli sitten ollut annettava isänsä nimi.
Katajan Matti tyytyi siihenkin. Mitäpä se häneen kuului. Pääasia, että hän ottaisi Sabinan ja pitäisi hänestä hellää huolta.
Iltapäivällä oli Katajan Matti päättänyt pistäytyä Amprun pirtissä.
Silloin hän puhuisi asiansa.
* * * * *
Tämä syksy erosi suuresti edellisestä. Silloin oli vielä toivottu, nyt ei enää.
Muurmannin Jonne ei ollut tullutkaan.
Kuinka hartaasti Sabina oli häntä odottanut! Joka ilta viime kesäkuussa hän oli kävellyt Jonnea vastaan. Sieltä… Kaamaslaen takaa hänen piti tulla, hänen sydämensä valitun. Hän oli odottanut häntä jokaisessa tienkäänteessä. Mutta — Jonnea ei ollut kuulunut.
Kerran — muutamana pyhänä hän oli kulkenut Tunturimajalle saakka. Siellä oli ollut kuollutta ja liikkumatonta — paksut rautakanget ovissa ja luukut ikkunoissa. Vain tuuli oli vaisusti puhallellut puiden latvoissa ja yksinäinen orava oli katsellut häntä kuusen oksalta…
Hän oli palannut sydän tuskaa täynnä, väsyneenä ja onnettomana. Näinkö
Jonne hänet hylkäsi —?
Kotona hän oli hiukan virkistynyt. Siellä potki kehdossa pieni pulleasäärinen poika. Se hymyili hänelle. Sabina nosti lapsen syliinsä, painoi sitä rintaansa vasten ja nyt vasta heltisivät vapauttavat kyyneleet hänen silmistänsä.