— On sitä surkeutta kerraksheen! pauhasi Ampru. Hän oli muuttunut häijyksi ja kärtyisäksi sen jälkeen kuin toivo Muurmannin pojan paluusta oli sammunut.
— Kaikkia rutkaleita niitä ihmisinä kohellaankin! On sitäkin… kuvatusta tässä kahvilla helssattu senkin seittemät kerrat ja tuon se nyt teki!… Ja kaikhiin maankulkureihin se siekin, Sapina, luotat.
Hyvä Isä sentään! Luottaneethan he olivat kaikki, isä etupäässä.
Mitä? Ampru kiivastui. Hänkö luottanut? Se oli valhe — musta valhe!
Amprua hävetti ja suututti, että hänkin oli mokomaan luottanut. Mutta hän ei halunnut sitä tunnustaa eikä siitä saanut puhua — ainakaan hänen kuultensa.
Mutta isähän oli kuvitellut kuninkaat ja kaikki virkakunnat tämän asian yhteyteen. Mitäs nyt oikeaa asiaa kieltää.
Silloin Ampru lopullisesti suuttui. Hän sieppasi kirveen, työntyi rantteelle ja nyt saivat rangat tuntea hänen vihansa voimaa.
— Älä sie isää kiusaa, rauhoitteli Karuliina-äiti. — Yhenkaltaisessa erhetyksessä tässä on eletty kaikin.
Niin — totta puhui Karuliina… juuri samankaltaisessa. Hänkin, setä
Juhani, oli ihan todesta luottanut Muurmannin poikaan.
Niin — setä Juhani ja äiti ymmärsivät ottaa asian rauhallisesti. He tyytyivät kohtaloon. Isä ja ukki olivat katkeroituneita, viimemainittu varsinkin. Sabina ihan pelkäsi häntä. Tuuheiden kulmakarvojensa alta tuijotteli vanhus häntä pahaenteisesti. Hän ei puhunut mitään, mutta kun hän tavantakaa pudisteli päätään ja huokasi syvään, tuntui Sabinasta toisinaan oikein kamalalta.