Näkikö ukki mitään? Hänhän oli oikeastaan tietäjä. Moni kopsalainen oli käynyt häneltä neuvoa kysymässä ja aina oli vanhus auttanut. Mutta — nyt saattoi hän toisinaan puhua sellaisia kummallisia sanoja, että ihan selkäpiitä karmi niitä kuunnellessa.
— Kummempia vielä kuulhaan, sanoi hän kerrankin. — Mie en tieä, mitä se on, mutta risthiin lentelevät koivuvarvut, kun luutia tehen.
Karuliina hätääntyi.
— Älkää nyt suotta peloitelko tyärriepua. Eikö sillä ole jo tarpheeksi kärsimistä.
Ukki ei vastannut mitään, istui vain kyyryssä ja pudisteli päätään.
Toisen kerran hän sanoi:
— Kun omasta verestä nousee paha, on sitä vasthaan voimaton.
Sabina kuunteli ukin puheita pelko ja vavistus sydämessä. Mitä — kuolemaako se ennusti — ukki? Ei kai äidin pikku poju vain kuolisi? Ei, ei, ukki vain omiaan höpsi. Se oli taas sillä päällä. Kyllä Jumala taivaastaan varjelisi heitä.
Sabina istui mietteissään ja tuuditteli lasta. Kaikenlaisia ajatuksia kulki hänen päässään. Mikä oli tuleva hänen pojastaan kerran? Herrako vai talonpoika? Sillä oli — pikku Jonnella kaikki isänsä tuntomerkit: kaunis, kaareva nenä, siromuotoinen suu ja musta tukka. Ainoastaan silmät olivat äidin: — ne olivat haalakat.
* * * * *
Illalla tuli Katajan Matti. Hän oli pukeutunut pyhävaatteisiin ja kellonperät riippuivat rentoina rinnalla. Ne olivat hiukan omituisemmat kellonperät kuin tavallisesti. Ne olivat karhunhampaista tehdyt. Matin isä oli ollut kuulu karhunkaataja ja hän oli kerran Haaparannalla käydessään teettänyt kellonperät karhunhampaista. Mihinkäs Matti nyt aikoi, kun oli noin sonnustautunut?