Äiti Karuliina pesi kuppeja pöydän päässä. Hänkin oli miettiväinen. Hiljainen myhäily leikki hänen huulillaan. Kihlajaisetko tässä tulivatkin?
Hän oli ajatellut toisenlaisia kihlajaisia. Tuossa pöydän päässä, kellon alla, istuisi Muurmannin Jonne selkä kenossa, Ruijan leikkoja poltellen. Ja hän, Karuliina, kaataisi sille kahvia kuppiin käden hiukan vavahdellessa.
Mutta — vavahtelemaan pakkasi käsi nytkin — vaikka hän oli vasta kuppeja pesemässä. Vaikuttiko siihen epävarmuus Matin onnistumisesta?
— Sinulla alkaa talo olla valmis?
Ampru istui kahareisin penkillä ja leikkasi tupakkaa kukkaroonsa.
— Mikkeliksi pääsen asumhaan… vakituisesti.
Ampru innostui. Hän oli herkkä innostumaan.
— Niin se mies rytkää! Laittaa talon kylmhään mettään ja ihan yksin.
— Onhan sitä nyt aina väliin apuakin ollut… muurarikin ja muitakin… silloin tällöin.
— No joo… mutta vähän sie olet sittenkin muien apua tarvinnut. Onhan tässä joku hirsi kiskotettu miehissä ylös, mutta sittenkin…