— Mie tässä olisin… niinkuin emäntää vailla ja ajattelin sinua kysyä…
Nyt ei Ampru enää jaksanut itseään hillitä. Hän lausui:
— Kuulepas, Sapina, Matti pyytää sinua vaimokseen.
Suuret kyyneleet rupesivat vierimään Sabinan poskia pitkin. Minkävuoksi hän itki? Siksikö, ettei tuo pöydän päässä istuva mies ollut Muurmannin Jonne, ja että hänen nyt ehkä piti vastata kieltävästi? Vai siksikö, että tuo mies oli Katajan Matti, jolle ehkä sittenkin oli vastattava myöntävästi? Ei Sabina sitä itsekään tiennyt.
— Älä sie turhia itke, Sapina. Sinunhan pitäisi päinvastoin iloita, että Matti niin rehellisesti pyytää sinua vaimokseen.
Eihän Sabina itsekään tiennyt, oliko se iloa vai surua. Pääasia vain, ettei hän tahtonut kieltääkään. Hän ei puhunut mitään.
— Mie otaksun siis, ettei sinulla ole asiaa vasthaan.
— Mutta… jos Jonne palaisi, sai hän lopulta sanotuksi.
— Ei palaa, huokasi äiti ja samaa sanoi setä Juhanikin.
— Huihai! toimesi Ampru. — Vai että palaisi! Johan nyt, kun heinäkuun alussa tuli jo vuosi eikä ole ees kirjoittanut.