— Mitenkä niin? Herra Olaus on hyvä ja selittää tarkemmin.
— Kuulehan miestä, Planting, kun heittäytyy hurskaaksi. — Ja kääntyen nimismiehen puoleen hän jatkoi äänellä, josta vahingonilo selvästi pisti esiin:
— Et taida tietääkään, että sinun parhaan ystäväsi, Paulus-Jounin, on nyt hänen herransa Beelsebub jättänyt kokonaan pulaan, kun on mies joutunut esivallan käsiin? Miehen, joka tähän saakka on istunut kunniapaikalla pirtissäsi, saat nyt nähdä käräjäpaikalla, kintuissa kilisevät kahleet. — Eikö sydämeesi koske, Martinpoika?
Väkijoukko oli jälleen kerääntynyt Plantingin kauppakojun luo ja kuunteli jännityksellä nimismiehen ja papin keskustelua. Muutamia porvareitakin oli joukkoon liittynyt, ja kaikkien kasvoilta luki odottavan, vahingoniloisen ilmeen.
— Mitäs se pappiin kuuluu, kuka kulloinkin talossani käy? lausui nimismies mahtavasti. — Minä olen, luulen ma, isäntä vielä siellä.
Minuun se juuri kuuluukin! selitti herra Olaus itsepintaisesti. — Minun on pidettävä huolta, etteivät noidat saa seurakunnassani vehkeitään harjoittaa. Ja sitä enemmän se kuuluu minuun, kun esivallan edustaja julkisesti suojelee talossaan tunnettua velhoa, jonka toimet ovat päivänselvät. Ja sen vuoksi on minun velvollisuuteni syyttää sinua, Martinpoika, noitien suojelemisesta, ja silloin on sinulta virka koreasti naulassa… Mitäs siihen sanot?
— Se olisikin aivan herra Olauksen muiden tointen mukaista, vastasi nimismies pilkallisesti.
Sitä syytöstä ei pappi ikänä saa hänelle päähän, ajatteli hän. Paulus-Jouni oli tosin käynyt, mutta aina sellaiseen aikaan, ettei siihen löytynyt todistajia. Hän katseli uhmaavasti Sirmaa, joka nyt astui aivan hänen eteensä ja kulmat uhkaavissa rypyissä tuijotti häneen veristävin silmin:
— Mi-mitä tarkoitat, mies? kysyi hän uhkaavasti.
— Tarkoitan sitä, mitä jo sanoin! Sellainen mies, joka riistää toiselta heinämaat, koettaa luonnollisesti riistää virankin!