Kauppias hymähti itsekseen. Hän tunsi sääliä miestä kohtaan ja vastasi ystävällisesti:
— Tuossa niitä on orrella. Herra Olaus on hyvä ja valitsee siitä.
Sirma kohotti päätään ja katsahti osoitettuun suuntaan. Hänen, piirteensä olivat käyneet lempeiksi ja silmissä kiilsi kosteaa. Hän yritti vetää huivikimppua orrelta, mutta ei tavannut sitä oikein: käsi heilahti vain sivutse. Kauppias otti kimpun alas ja asetti sen hänen eteensä.
— Hyvää iltaa, raatimies! kajahti äkkiä Sirman vierestä.
Tulija oli keskikokoinen, turpea mies. Kasvot olivat punakat, silmät pienet ja viekkaat. Niiden katse oli epäilevä ja kyräävä. Nenä oli paksu, vähän pysty, ja suurenpuoleista suuta reunusti harva parta. Yllä oli tulijalla vankka peski, jota villavyö kiristi uumenilta, ja päässä hukannahkalakki. Ryhti oli itsetietoinen ja kopea. Tulija oli talokas Maunu Martinpoika, Enontekiön nimismies.
Sirma säpsähti tuon äänen kuullessaan. Hän ajatteli juuri Kaarinaansa, jolle parastaikaa huivia valitsi, ja hänen mielensä tuntui pehmeältä. Hän ajatteli, kuinka Kaarina taas häntä, horjahtanutta, hoitaisi ja lempeästi nuhtelisi. Mutta näistä suloisista ajatuksista hänet tempasi äkkiä tuo töykeä ääni, joka kajahti hänen viereltään. Silmänräpäyksessä muuttui kasvojen lempeä ilme. Kostea kiilto hävisi silmistä, epävarma varsi oikeni ja otsa synkkeni.
— Iltaa, Martinpoika! lausui hän uhmaavasti, kääntyen nimismiehen puoleen. — Ylpeäksipä olet käynyt, kun et minua ole tuntevinasikaan. Pitäisihän sinun jo minut tuntea…?
Nimismiehen pienissä silmissä välähti hiukan. Ne soikkenivat, räpähyttivät ja kävivät vielä pienemmiksi. Heittäen syrjäkatseen Sirmaan hän äännähti purevasti:
— Iltaa! Enpä osannut herra pastoria tuntea. Luulin lappalaiseksi, jolta viina on vähän jalkoja herpaissut.
— Älä ivaile, Martinpoika! Suurempi mies minä olen joka päivä kuin sinä, talonpoika, jolle vouti on viran antanut. — Mutta nyt hän taitaakin ottaa rengiltään viran pois! Mitäs arvelet siitä?