— Sellaisiahan tahtovat tämän perän asukkaat olla, vastasi kauppias vältellen. — Ei ole kirkon vaikutus vielä syvälle juurtunut eikä esivallankaan käsi ole päässyt heitä nöyryyttämään, mutta kyllä kai sellainenkin aika kerran tulee…
— Esivallan käsi! Älä puhu, Planting, esivallasta. En kärsi kuulla sellaista puhetta… Ei täällä ole esivaltaa muulloin kuin markkina-aikana.
— Onhan täällä pastoria lukuunottamatta nimismieskin paikkakunnalla, uskalsi kauppias muistuttaa.
— Olisikin eri järjestys, Planting, totta vie, jos olisi Martinpojassa nimismiestä yhtä paljon kuin minussa pappia! huudahti Sirma, läimäyttäen kämmenellään kangaspakkaa. — Mutta herja… sellaistakin esivallan edustajaa kuin hän!… Suojelee noitia ja velhoja! — Mutta nytpä veivät hänen parhaan ystävänsä — jatkoi hän nauraen. — Oletko kuullut, Planting, että Paulus-Jouni on joutunut Jukkasjärvellä kiinni noituudesta — omasta ammatistaan? Valkealla porolla lähti sinne kopeana mies poronkellon soidessa… ja nyt palaa takaisin rautojen kintuissa kilistessä. Se on kohtalo se!
— Ilmankos häntä ei ole näkynytkään näillä markkinoilla. Rentona hän aina esiintyi ja rahaa hänellä oli kuin kuninkaalla. Monesti olen hänen kanssaan kaupat tehnyt.
— Ei kannata noitaa sääliä! lausui herra Olaus ankarasti. —
Ansaitun rangaistuksen hän tulee saamaan ja se on oikein…
Hänen päänsä painui rintaa vasten. Viina näytti vahvasti vallanneen miehen, päättäen siitä, että ruumis horjahti tuon tuostakin taaksepäin. Mutta sitä ei kestänyt kauan kerrallaan. Äkkiä kohosi tukeva leuka, ja kädet puristautuivat pöydän reunaan tiukemmin. Mutta ajoittaisesta ulkonaisesta varmuudesta huolimatta sammalsi jo kieli kelpo lailla.
— Onko sinulla… Planting… nyt… niitä koreita huivia? kysyi hän häristellen silmiään. — Minä vaimolleni ostaisin.
Hänen päänsä painui jälleen rintaa vasten, ja kuin muistoihinsa vaipuen hän sopersi:
— Minä olen, Pla-Planting, saanut tosi hyvän vaimon…