Saarnatuolissaankohan luulee herr' Vuolevi olevansa, kun noin viittoo ja levittelee käsiään, naljaili eräs parissakymmenissä oleva mies, osoittaen pappia, joka kuului kauppiaalle parhaillaan kertovan viime Ruijanmatkastaan.
— Etkö kuule, että hänellä nyt on hauskempi teksti, kun saa kertoa, montako pikaria tyhjensi kauppamiehen tuvassa toissa vuonna merenrannassa, huomautti toinen, jonka käyrät jalat notkahtelivat melkoisesti humalan vaikutuksesta.
Sirma oli kuullut viimeisen puhujan sanat. Hän käännähti joukkoon päin ja horjahti vähän.
— Mitä hörisette, kurehousut? ärjäisi hän ottaen tuiman katsannon. — Pitäkää huolta itsestänne! Vai ettekö tiedä kuka minä olen? lisäsi hän varttaan ojentaen, josta oli seurauksena, että hän horjahti uudelleen.
— Tunnemmehan toki herr' Vuolevin, joka kuuluu myös ennen käyneen kurehousuissa niinkuin mekin, lausui juopunut ääni vastaan.
Joukko räjähti nauramaan.
Herra Olaukselta pääsi kirous. Käsi ojona hän otti askelen joukkoa kohden, puhkuen ja hammasta purren.
— Väistykää kauniisti pois, miehet, ennenkuin minulla turmelus nousee! sanoi hän. — Ettekö tiedä, että joka loukkaa minun persoonaani, loukkaa samalla korkea-arvoisaa konsistoriumia ja piispaa. Nähkääs — jatkoi hän ja painoi peukalolla juhlallisesti rintaansa — minä olen konsistoriumi ja piispa.
Lappalaiset eivät oikein tienneet, oliko viimeksisanottu otettava vakavasti vaiko ei: he vaikenivat ja perääntyivät loitommas.
— Näe nyt… Planting… minkälaisia lampaita minulla on hoidettavanani. Haukkuvat omaa pappiaan hänen kirkkonsa vieressä! lausui Sirma hoiperrellen jälleen kauppapöydän ääreen. — Tuommoisille minun sitten pitää saarnata ja sanaa julistaa! — Tuntuu, totta vie, Planting, usein siltä, että evankeliumi on aivan liian hyvää tavaraa heille… Enkä minä sitä usein annakaan, Planting, siitä saat olla varma… Mutta laki! — Kas se on parasta näille nahjuksille, joilla rohkeus kasvaa sitä mukaa kuin viina päähän nousee… sillä tuota ei olisi tehnyt selvä lappalainen… Totta vie, Planting, minä tunnen lappalaisen luonnon…