— Onko Martinpoikaa, nimismiestä, näkynyt? kysyi hän.
— Ei ole.
— Kumma, ettei hän ole vielä tullut… Eikä näy pappiakaan…
Missähän herr' Vuolevia nyt pidetään?
— Tuolla näkyi olevan Plantingin kojulla, virkkoi pöydän luo tunkeutuva uudistalokas. — Markkinatuulella näytti äijä olevan. Joko on kallistunut tavarasi paljonkin, Ville?
Osa pöydän ääressä seisojista lähti solumaan kauppakojuja kohden. Ville ryhtyi mittaamaan viinaa. Hetken päästä kuului väkijoukkoon hänen käreä äänensä, josta saattoi päättää, että kaupanteossa oli taas tullut pieni välipää:
— Juokaat nyt vettä jyvät, joista olutt' tuli hyväst'…
Raatimies Plantingin kojun eteen oli pysähtynyt tanakkaharteinen, pienikokoinen mies. Hänen kasvonpiirteensä olivat eloisat ja vilkkaat, ja niistä vetivät erityisesti huomiota puoleensa pikimustat silmät, joiden katseessa näytti alinomaa kytevän salainen hehku, kuin vartoen tilaisuutta päästäkseen ilmiliekkiin puhkeamaan. Tähän eloisan katseen sävyyn sopivat erinomaisen hyvin ohuthuulinen, ilmeikäs suu ja esiinpistävä, kulmikas leuka syvine pykälineen. Viimeksimainittu antoi kasvoille niiden vilkkauden ohella tarmokkaan ja päättäväisen ilmeen. Otsa oli matala, ja takaraivolle työnnetyn lakin alta pisti esiin kiiltävän musta, nyt vähä epäjärjestyksessä oleva tukka. Nenä oli leveä, vähän litteähkö. Yhdessä ruskean ihonvärin ja pystyjen poskipäiden kanssa ilmaisivat ne selvästi omistajansa lappalaisen syntyperän.
Se oli Enontekiön kappalainen ja lapinrahvaan saarnaaja, pastori
Olaus Sirma, jota kansa tavallisesti nimitti "herr' Vuoleviksi".
Herra Olaus oli hyvällä tuulella ja puheli isolla äänellä kauppiaan kanssa, tehden laajoja liikkeitä käsillään.
Hän oli saanut vieraita markkina-ajaksi, itsensä lapinvoudin, joka oli saapunut Enontekiöön lapinveron kantoon. Kun vieraita sattui harvoin Enontekiön pikku pappilaan, ja markkinoitakin oli vain kerran vuodessa, oli aivan luonnollista, että silloin tarjosi talo, mitä parasta oli. Eikä herra Olauksella, Lätäsenon harria ja Mannajärven siikaa lukuunottamatta, ollut sen parempaa kuin selvä ja puhdas viina. Mutta sitä hän tarjosikin oikealla lappalaisen vieraanvaraisuudella. Markkinasaarnan jälkeen oli siis pappilan pienessä päätykamarissa maisteltu tavallista ahkerammin. Oli juotu Tornion ja sen toimekkaiden porvarien malja, haasteltu ja rupateltu, kohotettu kesken kaiken Hänen Kuninkaallisen Majesteettinsa ja kaikkien hänen uskollisten alamaistensa malja ja tultu yhä iloisemmalle ja hilpeämmälle päälle. Herra Olaus oli tyhjentänyt pikarin toisensa jälkeen ja humaltunut vähitellen. Illempana hän oli lähtenyt markkinapaikalle kävelemään ja pysähtynyt vanhan tuttavansa Plantingin pakeille tämän kojulle. Ympärille kerääntyi pian meluava joukko juopuneita lappalaisia, jotka nähdessään papin päihtyneenä rupesivat keskenään tekemään ivaa hänestä.