— No sitten ei hätää! selitti Maunu, ja hänen harmaissa silmissään välkehti poikamainen ilo. — Lappalaisia saa olla viisi yhtä kunnon lantalaista vastaan! Ottaa yhden kinniäisen kopriinsa ja hutkii sillä toisia. Ja sitä paitsi, jos rupeavat väkisin niittämään, niin niittäkööt! Meitähän se vain helpottaa. Me korjaamme kuitenkin heinät!
Naurettiin joukolla.
— Nyt ei muuta kuin työhön ja reippaasti, että saamme ennen puolisia jonkin alan kaadetuksi! jatkoi Maunu. — Tulkoon sitten nimismies, jos uskaltaa! Minä olen luvannut herr' Vuoleville, että Seitavuopio ainakin tehdään pappilaan, vaikka nimismiehen nenän edessä!
Miehet tarttuivat viikatteihinsa, ja vinhasti katkesi taas heinä. Harjallinen luoko piteni pitenemistään, ja naiset jäivät kauas jälkeen. Maunu heilui kaukana keskellä niittyä, ja Erkki ja Juhani ponnistivat perässä. Puoleenpäivään mennessä oli niittyä katkaistu puolet, ja heinäväki lähti päivällistä haukkaamaan niityn toisessa laidassa olevalle nuotiosijalle.
Päivällisaika kului rauhassa. Mitään epäiltävää ei näkynyt.
Seitavuopio lepäsi rauhallisena ja levällään oleva luoko tuoksui.
Taivas oli selkeä. Ei pilven hattaraakaan ollut näkyvissä.
Lintuparvet leijailivat korkealla ja kaiuttelivat moniäänistä
lauluaan kesäisen luonnon värähtämättömään avaruuteen.
Lähdettiin uudelleen niitylle, ja jälleen katkesi nuokahteleva heinä. Tuli ilta ja aurinko aleni verhoutuen vähitellen yöharsoonsa. Lintujen kuorot vaikenivat, ja heinäväki palasi nuotiosijalle väsyneenä päivän raskaasta työstä.
— Rauhassahan meni päivä, virkkoi Erkki, kaivellen esiin eväitään poronnahkarepustaan.
— Meni kuin menikin, yhtyi puheeseen Maunu. — Mutta silti saamme olla varuillamme… Martinpojasta ei ole takeita… Tunnen hänet siksi hyvin… On parasta, että nukumme vain muutaman tunnin ja lähdemme sitten jatkamaan, jotta pääsemme puolenpäivän jälkeen huomenna Seitavuopiosta selväksi. Ei muuta kuin heinät sauroihin vain! Tulkoon sitten Martinpoika vaikka viidenkymmenen miehen kanssa!
Juhani sytytti nuotion. Pian kohosi savu kepeänä kuulakkaaseen yöilmaan, pitäen surisevia sääskiparvia vähän loitommalla. Aurinko paistoi niitynrantoja reunustavan metsän yltä. Sen loiste oli heikentynyt, kuin sisäänpäin kääntynyt, ja harsopeitteinen valo väreili äänettömän niityn yllä kuin kevyt auer. Ympäristö oli vaipunut hiljaisuuteen, jota yksinäisen jänkälinnun silloin tällöin kuuluva surunvoittoinen äännähtelykin vihlovasti häiritsi.
Aterian aikana kiertyi puhe Jouniin.