— Mutta jos rupeaa peloittamaan?
— Eihän nyt toki tällaisena valoisana kesäyönä… Toista olisi pimeänä talvi-iltana.
— No, ei se sen kummempaa ollut kuin että näin kerran Oulan ajavan ahkiossaan ilman poroa.
— Ilman poroa?
— Niin… Olin Ruossakerossa muutamana talvi-iltana poroja hakemassa ja yövyin metsänreunaan tunturin juurelle, jossa oli hyvä puun saanti. Tein tulen ja heittäydyin pitkäkseni nuotion viereen, kun äkkiä kuulin jonkun ajavan tunturia alas… Poronkello kalkatti ja ahkio ratisi ajajan laskettaessa rinnettä alas, niin että vinkui. Ihmettelin, kuka huimapää uskalsi sellaista vauhtia ajaa… ja sellaisessa paikassa… Nousin katsomaan. Oli kuutamoilta, ja tunturi kohoisi aivan edessäni. Silloin näen, kuinka ahkio huilaa rinnettä alas… Mies istuu ahkiossa, punainen neljän tuulen lakki päässä… poronkello soi… mutta poroa ei näy… ei vaikka kuinka katsoisi… Ajaja lähestyy nuotiopaikkaani… ajaa aivan vieritse… tuskin viiden syllän päästä… ja minä tunsin Staalo-Oulan… Hän nyökkäsi päätään menneessään ja hävisi laaksoon… Pitkän matkaa näin hänet puiden välistä… Poronkello soi, mutta poroa ei ollut… Sinä iltana luin isä-meidän kolmella eri kielellä, suomeksi, lapiksi ja ruijaksi… ja se oli hyvä, että osasin, sillä muutoin olisi minut hukka perinyt…
— Hui! sanoi Kaarina nauraen ja hänen silmissään oli kostea kiilto.
Oltiin hetkinen vaiti, jolloin ei kuulunut muuta kuin jänkälinnun ruikuttava ääni niityltä. Kaarina katkaisi vaitiolon ja kysyi:
— Miksi piti isä-meitä lukea kolmella eri kielellä?
— Etteivät manalaiset olisi hyökänneet kimppuuni, sillä niitä kulkee aina suuret joukot noidan perässä.
— Hui! sanoi Kaarina taas puistauttaen itseään ja pisti käsivarret ristiin rinnoilleen. — Sepä oli kamalaa!