— Sellaista se oli.
Maunu lisäsi puita nuotioon, ja sitten istuttiin taas tuokio hiljaa. Kaarina silmäsi arkana niitylle, jonka toisella laidalla heinikko hiljakseen huojui. Mikä sitä nyt huojutti? Äskenhän se seisoi hievahtamattomana… Samassa kiepahti nuotion savua hänen silmilleen, ja niitynrannan metsä huokasi oudosti. Se oli tuulenhenkäys, joka lehahti niityn yli.
— Aurinko rupeaa kirkastumaan, huomautti Erkki. On parasta, että laittaudumme levolle, että jaksamme aamulla aikaiseen ylös.
Kenelläkään ei ollut mitään sitä vastaan, ja hetken päästä lepäsi heinäväki rankisissaan.
Mutta ennen kuin Kaarina nukkui, hän muisteli isämeitää lapiksi. Sen oli Olaus opettanut hänelle jo heidän kihloissa ollessaan. Ja kun hän huomasi sen osaavansa luki hän sen kuiskaamalla heti, ettei vain unohtaisi, kun hän oli päässyt ameneen, huokasi hän helpoituksesta ja lausui sitten saman suomeksi ja ruotsiksi. Ja kun hän oli sanonut kolmannen kerran amen, tuntui hänestä turvalliselta ja siihen hän nukahti.
Kirkkaana heloitti taas auringon silmä, kun heinäväki aamulla asteli niitylle. Yö oli kulunut rauhallisesti. Ketään ei ollut kuulunut. Maunu oli yöllä noussut muutaman kerran katsastamaan, mutta hiljaisena oli Seitavuopiokin nukkunut.
Niitettiin aamurupeama, mutta ei ketään näkynyt. Maunukin rupesi jo uskomaan, että niitty saataisiin rauhallisesti loppuun niitetyksi. Mutta heti puolenpäivän jälkeen ilmestyi metsän reunaan neljä miestä, viikatteet olalla ja laukut seljässä. Heitä seurasi jälempänä kolme naista.
— Siinä on nyt nimismiehen heinäkomennuskunta, virkkoi Maunu isälleen, heittäen niiton ja katsellen miehiä, jotka verkkaan lähestyivät heitä.
— Siinä ovat ja tänne tulevat… suoraan kohti.
— Antaa tulla vain! Emme ole heistä välittävinämme… Niitämme menemään!