— Hyvä oli, ettet saanut, lausui Kaarina, joka vapisten oli seurannut kamppailua. — Jumala tiesi, mitä hirmutöitä olisi tapahtunut.
Maunu tempaisi viikatteensa ja lähti sanaa puhumatta niittämään. Ja edessä lainehtiva, sakea heinikko sai nyt ottaa vastaan hänen sapekkaan sydämensä kiukkuiset purkaukset. Ja oli kuin olisivat heinänkorret tunteneetkin Maunun armottoman vihan. Ne nyökkäsivät nöyrinä päitään vielä katketessaankin, ja sydämistyneen miehen tarmokas käsi heitti ne rajusti sivulle, missä sikin sokin törröttävä luo'on harja osoitti vihan väellä liikutun. Tunnin toisensa jälkeen riehui Maunu heinikossa ja paidanrepeämästä vilahteleva paljas selkä julisti kauas miehen sitkeää sisua. Mutta vähitellen talttui kiehuva viha ja myrtynyt mieli seestyi kuta lähemmäs niityn reuna tuli, ja viimeiset viikatteen lyönnit kaartuivat tyynesti kuin myrskyävältä mereltä verkalleen rantaan saapuvan viimeisen mainingin väre.
XII
Könkämä-enon varteen, noin kahdeksan peninkulmaa kirkolta ylöspäin, muutaman jokisuvannon rannalle oli lappalaiskylä asettunut kesäsijoilleen. Sen asukkaat eivät olleet menneet toisten lappalaisten mukana Ruijaan, vaan olivat jääneet kesäksi oman pitäjän alueelle. Poroilla oli hyvät laidunmaat aivan kylän vieressä, sillä joenrannat olivat keltaisenaan jäkälää. Kalarikas joki oli antoisa ja palkitsi hyvin pyytäjänsä. Harria ja siikaa taimenen kera nousi siitä runsaasti, eikä pyydysten tarvinnut olla kovinkaan monimutkaisia. Pienillä verkkopahaisilla saatiin niitä joka päivä niin paljon, että kylä hyvin keitossa pysyi.
Oli kirkas päivä elokuun alkupuolella ja aurinko paahtoi täydeltä terältään. Ilma oli tyven. Ei värähtänyt lehtikään puussa, ja kotasavu nousi pystysuorana patsaana pilvetöntä taivasta kohti. Jäkäläinen jokitörmä uhkui kevyttä auerta, joka ohuena harsona kohosi värähtämättömään, painostavan kuumaan ilmaan. Aurinko paahtoi rantakivet kuumiksi ja sen säteet kimaltelivat säihkyvinä pienissä lampareissa, joita veden laskeutuessa oli jäänyt syvimpiin kuoppiin sinne tänne rannalle. Rantaäyräällä leikki kaksi poikasta, heitellen huvikseen voileipiä peilikirkasta suvantoa pitkin.
— Hei, Aslak, tuo kivi meni suvannon poikki! huudahti naseva, harmaasilmäinen poika toiselle, joka pieksi sauvalla vettä.
Puhuteltu keskeytti puuhansa ja katsoi tuimasti harmaasilmäistä.
— Ei minun nimeni ole enää Aslak, vaan Johannes.
— Hyy…! vihelteli toinen. — Sekö on papin antama nimi?
— Niin…