— On… ja on isäkin…
— Tiedätkö — virkkoi toinen ja sinkautti kiven mennä viilettämään pitkin veden pintaa — minut on kastettu kolme kertaa!… Ensin oli pappi kastanut, en muista enää, miksi… äiti kyllä muistaa… mutta tiedätkö mitä?… Jabmekit eivät olleet antaneet rauhaa, vaan olivat huudattaneet minua monta viikkoa perätysten. Olin vain katsonut pääni taakse komsiossa ja huutanut yötä päivää… Silloin oli kastaja-emo kastanut minut Niilaksi, ja apua oli siitä jo ollut… En ollut enää huutanut niin kovasti, mutta en silti varsin lakannutkaan. Silloin oli kastaja-emo kastanut toisen kerran ja sanonut, että olkoon sitten Sorve… ja heti olin heittänyt… juuri siinä paikassa!… Katsoppas… Sorvio oli minun isoisäni isä… ja se minua huudatti. — Ja siitä saakka olen ollut Sorve.
Johannes oli kuunnellut jännitettynä. Mutta kun toinen lopetti, huudahti hän:
— Mutta sepä semmoinen on pakanuutta!
— Mitä se pakanuus on?
— En minä tiedä, mutta niin on äiti sanonut… Pojat leikkivät äänettöminä jonkun aikaa, kunnes Sorve äkkiä kysyi:
— Miksi ei Inka lähtenyt uhrijuhlaan, vaikka Aslak'kin meni?
— Ei se halunnut.
— Meiltä ovat kaikki: isä, äiti ja siskot. Minut yksin jätettiin kotiin vanhan Elli-muorin kanssa.
— Mitä ne tekevät siellä?