Pirita istahti nuotion ääreen ja sytytti piippunsa. Hän silmäili myhäillen poikia jotka olivat kyykähtäneet ovensuuhun ja istuivat polvet pystyssä odotellen, mitä Piritalla oli heille sanomista.
— Sorveko siellä yritti joikata? kysyi Pirita, ja hänen kasvoillaan oli totisuuden ja leikin sekainen ilme. — Ja vielä papista. Kuka sinulle sellaista on opettanut?
Sorve painoi nauraen päänsä alas.
— Vanha Guttorm se niin on laulanut, sanoi hän nauraa kikattaen.
— Niin, sellaisia se vanha Guttorm opettaa, puheli Pirita.
— Mutta tiedätkö, että sellainen on syntiä?
Pojan silmät suurenivat. Hän ei näyttänyt käsittävän kysymystä.
— Niin, jatkoi Pirita, sellainen on syntiä ja varsinkin on suuri synti joikata pappia. Sinä et näy käsittävän, vaan minä selitän sinulle. Synti on samaa kuin paha ja sellaisen rankaisee aina Ibmel.
Pikku Sorven kasvot osoittivat jo jonkunlaisia tajuamisen oireita, mutta vielä oli suu auki kuin elävänä kysymysmerkkinä.
— Tekeekö sitten vanha Guttorm pahaa? kysyi hän viattomana.