— No niin, jatkoi Pirita. — Tuo pappi kuoli, eikä Antras-Niila siitä sen enempää välittänyt. Hän ei ollut koskaan papista pitänyt ja toivoi pääsevänsä parempiin väleihin uuden kanssa. Niinpä hän meni taas kerran kirkkoon — se oli Raisissa Ruijan puolella — ja nukahti saarnan aikana. Hän oli istunut lehterillä, eikä kukaan huomannut, että hän jäi kirkkoon nukkumaan. Suntio sulki ovat, ja siellä nukkui Niila kaikessa rauhassa. Kun hän heräsi, oli jo ilta ja silloin hän vasta huomasi missä oli.
— Hän katsahti saarnatuoliin ja ihmetteli, mihin pappi oli hävinnyt, joka aivan äsken oli aloittanut saarnansa. Hänen korvissaan soivat vielä ensimäiset sanat: "Arbmo lekus dinguim ja rafhe Ibmelest." Hän kurkisti lehterin laidan yli: kirkko oli tyhjä ja samoin koko lehteri. Hyväntuulinen lukkarikin oli hävinnyt ja hänen mukanaan koko kirkkokansa. Ainoat, jotka olivat paikoillaan, olivat virsinumerot taululla, mutta niistäkään ei Niila ollut aivan varma, olivatko ne samat kuin aamulla, sillä hän ei tuntenut vielä siihen aikaan numeroita.
— Vähitellen selkeni Niilalle koko asia: hän oli nukkunut niin kauan, että kaikki ihmiset olivat poistuneet. Pappi oli mennyt kotiinsa ja lukkari samoin, ja hän yksin oli jäänyt kirkkoon. Hän laskeutui alas lehteriltä katsoakseen, eikö missään olisi poispääsyreikää, mutta ei: ovet olivat lukossa ja ikkunat korkealla. Silloin tuli häntä keskikäytävällä vastaan tätivainaja, joka oli kuollut joku aika sitten, ja tämä kehoitti Niilaa nopeasti palaamaan takaisin paikalleen lehterille, sillä kuolleet tulisivat heti pitämään jumalanpalvelustaan. Niila oli rohkea poika eikä hän siitä säikähtänyt. Hän palasi lehterille ja istui paikalleen odottamaan, mitä tapahtuisi… Silloin alkoi hetken kuluttua kuolleita saapua suurin joukoin. Ne täyttivät alakirkon viimeistä sijaa myöten, kiipesivät lehterillekin kalisevin säärin ja istuutuivat niin tiheään, ettei jäänyt muuta paikkaa vapaaksi kuin se, missä Niila istui. Hän tunsi heidän kylmät henkäyksensä niskassaan ja poskillaan ja näki, kuinka ne kurkistelivat häneen ontoilla silmillään. Saapui sitten pappikin, joka oli Niilaa kerran torunut, ja ryhtyi kuulustelemaan seurakuntaa. Hän kulki penkkiriviltä toiselle ja kyseli: "Vater puntaan? Kash, vash?" Ja yhteen ääneen vastasivat vainajat: "Tsiri, tsiri… tsiri, tsiri!" Niila katsoi tuota outoa menoa kauhusta jähmettyneenä, ja kun häntä vihdoin tultiin kirkosta hakemaan, oli hänen toinen silmänsä huiennut. Siitä oli näkö loppunut kokonaan, sillä hän oli saanut katsella sellaista, jota elävät eivät usein saa, ja siksi piti häneen jäädä merkki siitä. Ja se oli samalla rangaistukseksi hänelle itselleen ja varoitukseksi muille… Niin jäi Niila silmäpuoleksi ja on sellainen tänäkin päivänä vielä.
Pojat olivat kuunnelleet henkeään pidättäen, ja kun Pirita lopetti, vallitsi kodassa syvä hiljaisuus. Sorve näytti pelästyneeltä eikä Johanneksenkaan laita ollut paljon parempi. Silmät suurina he katselivat Piritaa, joka huojutteli ruumistaan edestakaisin ja oli vaipunut muistoihinsa. Viimein rohkaisi pikku Sorve itsensä ja kysyi itkunsekaisella äänellä:
Rankaiseeko Ibmel nyt minua, kun olen herr' Vuolevia joikannut?
— Ei rankaise, jos et sitä vasta tee, lohdutteli Pirita. — Jumala antaa anteeksi, jos vasta vältät, mikä on syntiä ja pakanallista.
Pikku Sorve lupasi itselleen, ettei hän koskaan joikkaisi pappia, koska siitä voisi koitua noin kamala rangaistus. Mutta samalla tuntui hänen pieni sydämensä katkeralta, ettei tästä lähtien oikein tiennyt, minkälaisia joikuja olisi lupa laulaa. Sillä vanha Guttorm joikui niin kauniisti, että oikein sydäntä hiveli…
— Saako poroista joikata? kysyi hän arastellen.
— Saa kyllä, mutta ihmisistä ei, eikä koskaan papista.
Pikku Sorve huokasi helpotuksesta. Hän osasi "kaikkien porojen" joiun, ja se oli hänen mielestään niin erinomainen laulu. Tuntui hyvältä, ettei siitä ollut mitään rangaistusta odotettavissa.