Vanha lappalainen tuli kotaan ja istahti ovenpieleen.
Hänen uurteisilla kasvoillaan näytti asuvan ainainen hyväntuulisuus ja silmissä leikki veitikka. Se oli vanha Guttorm. Harmahtavaa tukkaa peitti haalistunut lakki, jonka päällystä riippui somasti vasemalla korvallisella. Guttorm kaivoi piippunsa esiin ja pani tupakaksi.
— Satujako täällä muistellaan, kun pojat noin vakavina istuvat? kysäisi hän suupielessä ystävällinen hymy.
— Niin, vastasi Pirita, olen kertonut pojille Antras-Niilasta ja neuvonut, ettei saa koskaan tehdä papista pilkkaa.
— Yhyy! pani Guttorm ja sytytti piippunsa. — Kuka se sitten on pappia pilkannut?
— No, pikku Sorve… Lauloi äsken sinulta oppimaansa joikua herr'
Vuolevista…
— Yhyy! Vai sellaisia se Sorve… Eiväthän ne ole lasten lauluja…
— Eivätkä aikamiestenkään, keskeytti Pirita. — Saisit sinäkin,
Guttorm, heittää pois sellaiset joutavat.
— Taitaisinpa saada, ynähti Guttorm ja kyhnytteli kylkeään. —
Siellä näkyvät muuten juhlavieraat jo tulevan, lisäsi hän.
Kodan väki riensi ulos katsomaan.