* * * * *
Oli jo myöhäinen ilta. Nuotiovalkeat hiipuivat jo monin paikoin hiilloksina ja niiden ääressä häärivät juopuneet lappalaiset. Kauppiaat sulkivat kojujansa. Joelta kuului päihtyneiden joiku ja mekastus. Tähdet kiilsivät kirkkaina korkeudessa, ja pappilan päätykamarin ikkunasta heitti heleä takkavalkea pitkän, häilähtelevän valojuovan valkealle hangelle.
Muutaman nuotion ääressä lojui puolikymmentä lappalaista. Pari heistä oli viina jo vaivuttanut, mutta toiset istuivat vielä kaulatusten ja maistelivat. Äärettömän onnen ja hyväntuulen ilme oli heidän hikisillä kasvoillaan, jotka nuotio kirkkaasti valaisi.
— Aslak, Aslak, joikkaa… joikkaa, lallatteli keskimmäinen heistä.
Puhuteltu otti pitkän kulauksen ja rupesi yksitoikkoisella äänellä hyräilemään:
— Hee-er Vuol-le-vi, paa-a-ha pap-pii, nun-nun-nun-nuta-nuu…
Sirma pysähtyi kuuntelemaan. Hän tunsi laulajan. Se oli Aslak Omma, nuori, terhakka lappalainen. Toinen laitimmaisista otti nyt pullon ja ryyppäsi.
— Minäpä osaan myös joiun, turisi hän.
— Laula, laula, Niila, sopersi keskimmäinen.
— Paa-au-lus Jou-nii… suu-uu-rii noi-taa… nun-nuta…