— Ka, on, on… Mikäpä tyttärissä, jatkoi kitisevä ääni. — No mutta, kun et ole naittanut?… Ei ole akkaa minullakaan… Taitaisit toisen antaa?
— Mitä sinä akalla? pauhasi Sigga-muori. — Vai minä tässä jokaiselle vanhalle täiturkille tyttöjäni! Ehei! — Mutta Aslak Omma olisi saanut, jos olisi ottaa älynnyt… Mutta ei älynnyt mies.
Miehet nauroivat ja Sigga-muori kyökkäsi rantaan.
— Välipä Aslakista, virkkoi Jouni ylenkatseellisesti. — Omiaan oli Päiviön kotaan. On mies kuin luotu akkavallan alle, heikko ja horjuvainen… Saatte nähdä, ettei kestä kauan hänen innostuksensa… Vaimo hänet vielä kääntää.
— Niinpä taitaa, murahti Kopara-Niila.
Jouni kääntyi leikkivien lasten puoleen:
— Lapset, tulkaapa tänne! huusi hän. Lapset riensivät miesten luo.
— Muistatteko nyt nimenne, jotka kastaja-emo teille antoi? kysyi hän.
— Muistetaan kyllä! vastasi kymmenvuotias, ruskeasilmäinen poika. —
Minä olen Turjo.
— Entä sinä? kysyi Jouni toiselta.