— Mielelläni, lausui Jouni. — Katsokaahan, kun kirkkomatkalla kohtaatte puron taikka lähteen, niin aterioikaa siinä. Polvistukaa puron reunalle ja sanokaa: "Radien ahtshe ja aka ja barne nammi."[24] Ottakaa sitten eväänne ja siunatkaa ne sanoen: "Tämä on Sarakan liha." Syötyänne juokaa purosta vettä ja sanokaa päälle: "Tämä on Sarakan veri." Silloin eivät jumalat vihastu, vaikka papinkin ehtoolliselle menette, eikä Ristinjumalan leipä ja viini voi teitä vahingoittaa. — Muistatteko?
— Muistamme!
— Kasteen olette eilen nähneet, ja se on luultavasti muistossanne, jatkoi Jouni. — Sen voi itsekukin kotonaankin toimittaa. Pääasia siinä on, että vesi on lämmitettyä ja ettei koivunvarpuja puutu. Niitä tulee aina olla kaksi: toinen heitetään veteen sellaisenaan, toinen kierretään ensin renkaaksi. Kastaja-emo sanoo: "Tule niin hedelmälliseksi, terveeksi ja vahvaksi kuin koivu, josta nämä oksat ovat otetut!" Sitten hän ottaa sormuksen tahi vaskirenkaan — sen tulee olla kiiltävän — ja viskaa sen veteen lausuen: "Nyt heitän nimihelyn veteen Tullos niin kauniiksi ja ihanaksi kuin se on!" Sen jälkeen kastaja-emo valaa lapsen kolme kertaa vedellä, antaa nimen ja lopettaa: "Nyt olet kastettu vainajan nimeen, viihtyös hyvin ja tullos onnelliseksi!"
— Muistatteko?
— Hyvin muistamme! vastasivat miehet yhteen ääneen. Jouni neuvoi vielä, mitä nimihelylle sitten oli tehtävä. Se oli ripustettava poikalapsen kainalon alle ja tyttölapsen rinnalle. Myöhemmin se oli kiinnitettävä pojan rumpuun eikä sitä saanut hukata hinnalla ei millään.
— Niinkuin tehtiin eilisessä kasteessa, niin tehkää. Tokko seurasitte, tarkkaan?
— Tarkkaan seurattiin… hyvin muistetaan…
— Näin kun menettelette, niin onni seuraa lapsianne aika mikään paha pääse heitä turmelemaan, lopetti Jouni.
Miehet vaipuivat mietteisiinsä. Jounin opetukset olivat antaneet paljon ajatuksen aihetta, ja he päättivät seurata niitä tarkkaan. Ehkäpä rupeavat porot taas paremmin menestymään. Viime vuosina olikin tapahtunut suuria vahinkoja. Pororutto oli raivonnut, hävittäen monelta melkein puolet karjasta. Hukka oli ottanut tavallista runsaammat saaliit, ja lappalaisten elämä oli taantunut enemmän kuin koskaan. Sen sijaan olivat verot kohonneet. Niitä kiskoi vouti ja pappi, välistä yksi välistä useampi, eivätkä lappalaiset lopulta tienneet, kenelle kulloinkin maksaisivat. Tuo kaikki oli uuden uskon syy. Vainajat olivat tyytymättömiä ja kostivat luopuneille jälkeläisilleen. Mutta nyt oli ruvettava esi-isien tapoja tarkemmin valvomaan.
Miesten mietteet tulkitsi Kopara-Niila ääneen: