— Kiitämme sinua, Jouni, neuvoistasi. — Nyt rupeamme tarmokkaasti vaalimaan esi-isäin uskoa, paremmin kuin tähän saakka. Niinpä koittaa meille onnen päivä, ja näillä tuntureilla vaeltaa taas saamemies tuhatpäisine eloineen.
— Hyvin puhuu Niila! Niin teemme! vahvistivat toiset.
Tuli vaitiolo. Miehet istuivat vakavina, ja heidän aatoksensa palasivat äskeiseen juhlaan. Monta vuotta oli kulunut siitä, kun oli yhteisesti uskallettu uhrijuhlia viettää. Kukin oli uhrannut seidoilleen kaikessa hiljaisuudessa ja käynyt tuntureilla haltioita lepyttelemässä. Ei ollut ollut johtajaa saame-heimolla sen jälkeen, kun vanha Staala-Oula oli kuollut. Hän oli pitänyt viimeiset suuret juhlat Passevaaralla. Mutta sitten tuli pappi Lätäs-enon suuhun, ankara, tulinen mies, ja hän oli tehnyt lopun yhteisistä juhlista. Mies miehen perästä sai matkata markkinapaikalle esivallan eteen vastaamaan vanhasta uskostaan, ja moni heistä oli viety alamaahan ja sinne hävinnyt. Ei ollut lappalaisilla rohkeutta ruveta uutta järjestystä vastustamaan. Siksi mahtava oli esivalta ja voimallinen Ristin-Jeesus, josta ennen kuultiin ainoastaan kerran vuodessa, ja silloinkin vain markkinatouhun lomassa. Mutta sitten ilmaantui yht'äkkiä mies, nuori ja rohkea, mies Ibmelin lähettämä. Ja hänpä uskalsi asettua pappia vastaan ja kerätä vanhan uskon puolustajat ympärilleen. Hän oli perinyt viisautensa itse Staalo-Oulalta. Niin oli kerrottu. Ja hyvät olivatkin miehen merkit: lankesi loveen helposti ja vaivatta, oli erinomainen loitsija ja ennustaja, tarkka taikojen tekijä ja uhripappi verraton. Se oli nyt nähty Passevaaralla. Kuin vanha tietäjä oli hän irroittanut vyönsä ja heittänyt sen juhlallisesti olkapäälleen, ja käynyt uhriropoon käsiksi taitavin, varmoin liikkein. Kauniit olivat sanansa olleet, juhlalliset rukouksensa ja joikunsa juoksevat. Vaikka juhlassa ei ollut muita lappalaisia ollut kuin yhden kylän väki, oli miehistä tuntunut, kuin olisi laaja saameheimo jälleen kokoontunut yhteen, ja seisonut vankkana vanhassa uskossaan. Nuo hartaat osanottajat olivat kuin pyhä jäännös kansasta, jonka keskuudessa kasvoi luopioiden luku päivä päivältä. Olipa yksi sellainen kota jo tässäkin pienessä kylässä: Pierra Päiviön, joka oli ennen ollut papin katkera vihamies, mutta nyt ystäväksi herjennyt.
— Kukahan tuolta tulee? huomautti muuan miehistä viitaten harjulle päin.
Noustiin katsomaan.
Harjun rinnettä alas kävellä vaaputteli vanha mies, laukku seljässä ja sauva kädessä. Jalassa hänellä oli repaleiset sarkahousut, yllä yhtä rikkinäinen lapintakki ja päässä suippokeulainen huopahattu. Mies lähestyi verkalleen, ja hänen polvensa notkehtelivat laiskassa tahdissa.
— Lantalainen näkyy olevan, sanoi Kopara-Niila. — Kuka sitten lienee…?
— Samalta suunnalta tulee kuin mekin, huomautti Jouni. — Kun ei vain liene ollut näkemässä juhlaamme…?
— Mitä vielä… joku köyhä kalanpyytäjä, jolla on verkot tässä lähellä. Vieras lähestyi, ja miesjoukko tunsi hänet suntioksi.
— Mitä viheliäisen vaivaista on papin kätyrillä tekemistä täällä, näin kaukana kirkolta? puheli Jouni levottomana.