— Tiesi jo.
Suntio saapui perille ja heitti laukkunsa maahan.
— Päivää! sanoi hän pyyhkien hikeä otsaltaan. — Täällähän makaa koko lapinheimo ja paistattaa päivää.
Lappalaiset murahtivat jotakin vastaukseksi, mutta kukaan heistä ei noussut tervehtimään tulijaa.
— Täällähän näkyy olevan vielä Paulus-Jounikin, jatkoi suntio suu leveässä hymyssä. — Luulimme sinun Ruijaan menneen, kun niin äkkiä kirkolta hävisit.
— Mitä se sinuun kuuluu, missä kulloinkin olen, lausui Jouni otsa synkkänä. — Vai onko pappi sinut määrännyt jälkiäni nuuskimaan?
— Ka, johan nyt houraat, hyvä mies. Mitä minä sinun jäljistäsi… Minun puolestani saat mennä ja tulla, miten haluttaa. — Sen kun vain kysyin.
Suntiota suututti ja peloitti yhtä aikaa. Jouni oli huomautuksellaan koskettanut arkaan paikkaan. Siksi kuohahti kiukku sydämessä, mutta sen voitti heti pelon tunne, sillä hän huomasi olevansa aivan turvaton tuon epäilevän ja vihaavan joukon keskellä.
Saisitpa Jouni vaivata Bieggolmaita,[25] että hän antaisi vähän tuulta, sillä aivanhan tässä helteessä ihminen sulaa, virkkoi hän osaksi leikillä osaksi lepyttääkseen Jounin myrtynyttä mieltä.
— Uskotkopa sinä sellaista haltiaa olevankaan?