— Jopa tässä lämpiää, virkkoi toinen Palajoensuun veljeksistä, pyyhkien hikeä otsaltaan. — Annapa, Pekka, sitä auskaria…
— Nytpä onkin jo suurin vaikeus voitettu, kun on takana Kelottijärvi, lausahti Pekka heittäen auskarin keulaan. — Mitäs se teillä, kahdella miehellä?… Toista on Tanelilla, joka saa yksin kiskoa Tuomaan venheessä…
— Mutta hänelläpä ei olekaan sellaista lastia kuin meillä.
— Emmeköhän jo pian laske maalle? kysyi herra Olaus haukotellen. —
Minäpä mielelläni jo söisin taas.
— Emme vielä, herr' Vuolevi, virkahti perämies. — Lasketaanhan ensin Kelottiluspa ja Liinakurkkio… Sitten sopii ruokailla.
— Emme lähde tyhjällä vatsalla Liinakurkkioon, nauroi herra Olaus ja pudisti päätään. — Mitä sanoisit, jos nälkä näkösi himmentäisi ja laskisit kivelle?
Niin sokea en ole päivänkään paaston jälkeen, etten Liinakurkkiota laske, lausui Pekka hymyillen. — Mikä papilla on hätänä? Ei muuta kuin makoilla vain… Ja tuskin on viittä tuntia siitä kuin syötiin. Eivätpä soutajat puhu mitään syönnistä.
— Heillä on niin täysi työ airoistaan, etteivät jouda ruokaa ajattelemaankaan. Mutta minulla, laiskalla miehellä, on aikaa siihenkin, veisteli herra Olaus. — Mutta entäpä jos minäkin soutaisin vähän! Annapa sinä, Antti airo minulle!
— Ei me nyt sentään pappia… hymähti puhuteltu
— Pappia, koira vie! Mies se olen vielä minäkin, vai mitä, Pekka?