Herra Olaus pyyhkäisi otsaansa ja katseli surullisena vuoroin Erkkiä, vuoroin naista komsion ääressä, ja hänen sydäntänsä kaihersi.
— Sellaisia metsäläisiä! nauroi Erkki lapsia, jotka pysyivät visusti kiukaan takana. — Kirmaavat piiloon heti, kun vieras tulee…
Hän sytytti piippunsa ja istahti penkille.
— Taisikin meidän Pekka jäädä vielä Ruijaan? virkkoi hän. — Kustaava täällä on ikävöinyt ja odottanut, vaikka minä olen kokenut selittää, ettei paluuaika vielä ole käsissäkään… Vastahan ne syyskuussa palaavat pyyntimiehet.
— Eihän Pekalle lie vain mitään vahinkoa tapahtunut? kysäisi Kustaava, siirtyen komsion luota lieden ääreen ja katsoen Sirmaa suurilla, kirkkailla silmillään.
— Kyllä… kyllähän sattui… vahinko, änkytti herra Olaus kääntäen päänsä toisaanne. Hän ei saattanut katsoa nuoren vaimon pelästyneisiin silmiin.
— Vahinko…? Pekalle…? Minkälainen…?
— Meiltä kaatui venhe Liinakurkkiossa ja Pekka — hukkui.
Sydäntä särkevä parahdus pusertui vaimon rinnasta.
— Voi, voi! Sitähän olen aina peljännyt, että onnettomuus vielä tulee, vaikeroi hän käsiään väännellen. Voi lapsiparkoja, voi! Nyt te olette jääneet isättömiksi!