Mutta herra Olaus viittasi kädellään kuin torjuakseen Erkin anteeksipyyntöjä. Hänen omassatunnossaan soi ääni, joka vakuutti, että muori oli oikeassa. Syy oli hänen. Jos ei Jounia olisi ollut matkassa, niin Pekka eläisi ja lapsilla olisi isä, vaimolla mies ja äidillä poika…
Hän tunsi vaistomaisesti, että hänen velvollisuutensa olisi ollut lohduttaa itkevää vaimoa, mutta häntä pidätti siitä syyllisyyden tunto. Hänestä tuntui, kuin olisi lohdutus hänen huuliltaan ollut pilkkaa.
Hän nousi ja astui sanaa virkkamatta ulos, ja Aapo seurasi häntä.
Tulinkisuvannon Tuomas soutumiehineen jäi taloon yöksi.
Rantaan tultuaan hän käski miehiä nostamaan Jounin omaan venheeseensä. Sitten hän astui itse siihen ja viittasi Anttia työntämään ulos.
Venhe läksi luisumaan myötävirtaa, ja herra Olaus katseli jääpää taloa. Aurinko oli laskemassa ja heitti pitkin jokea kirkkaan valojuovan, joka välkehti venheen vanavedessä. Mutta herra Olauksesta näytti, kuin olisi sitä tuon tuostakin kaihtinut pitkä, musta varjo…
XIV
Pappilan pirtissä istuu Paulus-Jouni ovensuussa lattialla, avojaloin, puoleksi makaavassa asennossa, kädet seljän taakse sidottuina. Erkin Maunu piittaa haravia sivupenkillä, ja Maarita kehrää karsinaloukossa. Kaarina-emäntä puuhailee takan luona illallista valmistellen. Herra Olaus ei ole kotona. Hän on aamulla lähtenyt Palojoensuun veljesten venheessä Suonttavaaraan ilmoittamaan nimismiehelle Paulus-Jounin vangitsemisesta.
Kaarina nosti padan tulelta ja kaatoi siitä keitosta pahkakuppiin.
Ottaen hyllyltä puulusikan hän meni Jounin luo ja virkkoi lempeästi:
— Ehkä syömme nyt, Jouni, muutoin tulee liian pitkä rupeama eilisillasta saakka.
Jouni katsoi häneen silmissä uhma, joka näytti pohjattomalta. Hän ei vastannut mitään.