— Ehkäpä Maunu irroittaa siteet siksi aikaa kuin Jouni syö, virkkoi
Kaarina Maunun puoleen kääntyen.
Maunu laski haravan penkille ja irroitti vangin kädet.
— Kas niin, sanoi Kaarina-emäntä hymyillen suopeasti. — Nyt saattaa Jouni syödä… Syöhän nyt, ennen kuin jäähtyy… Katsomme sitten kipeää jalkaa ja korjaamme käärettä.
Jouni loi Kaarinaan omituisen katseen. Se kertoi syvästä, verisestä loukkauksesta, jota ei voitu koskaan anteeksi antaa, mutta samalla oli siinä selittämätöntä kummastuksen ja ihailun sekoitusta, jonka aiheutti papin vaimon lempeä ystävällisyys.
Hän tarttui lusikkaan ja ryhtyi verkalleen syömään. Ensimmäiset lusikalliset eivät tahtoneet mennä kurkusta alas. Oli kuin olisi haavoitettu sisu pannut kaikin voimin vastaan tuota rakkaalla kädellä tarjottua almua. Mutta vähitellen, kuta enemmän hän söi, solui keitto kuin itsestään, eikä kestänyt pitkää aikaa, ennen kuin kuppi oli tyhjä. Jouni laski sen viereensä lattialle ja käänsi päänsä seinään päin.
— Ehkä Jouni söisi lisää? kysyi Kaarina ottaen kupin lattialta.
Lyhyt päänpudistus vastaukseksi.
Kaarina iloitsi sydämessään, että oli saanut Jounin syömään. Kunpa saisi hänet puhumaankin jonkun sanan. Tuo vuorokauden kestänyt vaitiolo tuntui kovin painostavalta.
Maunu meni Jounin luo ja sanoi:
— Pannaanpas kädet kiinni taas.